Puhe, joka jäi isälleni pitämättä
Olin menneenä viikonloppuna sukulaismiehen viiskymppisillä. Juhlapaikka oli hieno ja kaikki järjestyksessä, kuten vuosia täyttävän sankarin elämäkin. Menussa luki ruokien nimiä, joista en ollut koskaan kuullutkaan.
Sinä iltana päätin, että alan syödä pienempiä annoksia yhdellä kertaa.
Synttärisankari kuunteli puheita ja kehuja. Puheissa muisteltiin sankarin elämää, onnistumisia ja kiiteltiin ystävyydestä. Oli musiikkia, sikarintuoksua ja keventäviä narunremakoita.
Syntymäpäiväsankarin poikien onnittelupuheet jäivät erityisesti mieleeni. Hän oli ollut pojille kannustava, rakastava ja antanut eittämättä hyvät eväät elämään. Erityisesti isää kiiteltiin lujasta moraalista. Poikien kasvattaminen ei ollut pelkkää saarnaa ja sananhelinää, vaan isä oli osoittanut omalla esimerkillään kuinka asioiden moraalisten järjestysten tulisi vallita.
Ehdin olla jo poikien onnittelupuheesta kateellinen, vaikka en sitä koskaan ääneen myöntäisikään. Nimittäin kun oma isäni täytti viisikymmentä, minulta jäi onnittelupuhe pitämättä. Olin silloin jo nuori aikuinen minäkin, mutta arka ja ajatukset jossakin täysin muualla. Olisinko silloin osannut analysoida isä-poika-suhdetta ja kiitellä menneistä marjaretkistä?
En. Peessinvihreä ja väljä puku lerpattaen kynsin räkää nenäkarvoista olohuoneen nahkasohvalla. Haukotellen seurasin kunnanisien onnitteludelegaatioiden loputonta virtaa. Viirejä ja kelloja tuli niin paljon, että ruskeasta kirjahyllystä loppui tila kesken.
Mutta jos olisin osannut pitää isälleni onnittelupuheen, mitä olisin sanonut? Olisinko muistellut yhteisiä ruskaretkiä, polttopuutyöleirejä vai jopa kiitellyt elämänohjeista? Olisinko tyytynyt latteuksiin vai kyynelehtinyt pateettisessa hurmoksessa?
Ensinnäkin olisin kiitellyt isääni läsnäolosta ja kertonut esimerkkejä osallistuvasta isästä. Perheemme ja minunu onneksi isä oli valinnut työn, joka toi hänet kotiin viimeistään viideksi. Mieleeni on jäänyt parinkymmenen potun kasa päivällislautasella, joita isä nälissään louhi töistä tultuaan. Kuoren palastakaan ei jäänyt lautaselle.
Isä oli illat ja viikonloput kaikkien käytettävissä. Ja puuhaahan kyllä riitti. Aina oli joku rikki ja rempallaan. Talon lämmittämistä, tiskaamista, imuroista, lasten kanssa leikkimistä, pyörien korjaamista, äidin työlistan toteuttamista ja kaiken maailman pihatyöt siihen päälle. Jos puuhaa ei ollut, sitä keksimällä keksittiin lisää. Yhdessä tehtiin ja touhuttiin.
Toiseksi olisin lausunut isälleni erityiskiitokset äijämäisyyden puutteesta. Isä ei jaotellut naisten tai miesten töitä, vaan teki kaikkea mitä eteen tarjottiin. Isä ei koskaan nauranut rasvaisille jutuille miesringeissä. Hän ei jyrähtänyt mustavalkoista totuutta maailman tilasta, vaan hänestä huomasi, ettei kaikkiin kysymyksiin ole vastausta. Isä ei opettanut minulle kuinka mönkiällä tai moottorikelkalla ajetaan luonnonpuistossa kiirunan pesät tohjoksi. Kiitos!
Kolmanneksi olisin kiitellyt isääni, että hän opetti ihmettelemään ja varjelemaan luontoa. Jos pellolla nähtiin muuttolintuja, niin auto seis ja sivuun. Tienpenkalla pällisteltiin rivissä metsähanhia ja kurjet laskettiin tarkasti. Hansikaslokerossa oli aina kiikarit ja lintukirja valmiustilassa.
Isä innostui erityisesti luonnon väreistä. Lintujen höhenpeitteiden kirjavuus, metsän monet sävyt ja taivaan kirkkaus. Isä on kieltämättä saanut lapsen silmät. Niillä näkee paremmin.
Mutta entäs minä? Jos minun viisikymppiset joskus koittavat, mitähän siellä puhutaan. Muistellaanko hyvällä vai pahalla? Entä lapseni? Jos he pitävät onnittelupuheita, millaisia hetkiä he muistelevat, nostavat esiin tai ovat pitäneet merkittävinä? Ehkä kuitenkin kysyn heiltä jo tänään. Onhan meillä vielä yksitoista vuotta aikaa.
Antti Kanto
