Polkupyörä avaa oven maailmaan

Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Minulla siellä näyttäisi olevan polkupyörä.

Kuuntelin J.P. Pulkkisen sarjaa Mitä polkupyörä tarkoittaa, joka on erinomainen muun muassa sikäli, että se aktivoi muistoja, joita en aiemmin tiennyt muistavani.

Olin kahdeksisen vuotta, kun sain uuden sinisen Helkaman. Kolmivaihteisen, ehkä 24-tuumaisilla renkailla. Pystyn palauttamaan mieleeni, miltä tuntui tarttua sen kahvoihin, joissa oli pyöreät päät. Pikkupojan mielestä kaikki oli mahdollista sille, joka tarttuu pyöränsarviin.

Muistan myös, miltä tuntui tippua tangolle. Terävän vihlaisun tapahtumapaikka oli lähellä kotia niin sanotun Pikkumäen päällä.

Kun pyörä oli vähän likaantunut eikä näyttänyt enää uudelta – oletko huomannut, miten nopeasti asiat voivat näyttää käytetyiltä – irrotin siitä etulokasuojan ja leikkasin rautasahalla takalokasuojan ja taivutin ylös. Niin oli sporttisempi, tai mitä sanaa silloin käytettiinkään. Kevennetty pyörä tuntui hyppäävän kotiin tulevan polun töyssyssä jonkin verran pidemmälle.

Pyöräilin käytännössä aina 2,5 kilometrin koulumatkan. Koulun jälkeen ajelin yksin ja kavereiden kanssa, ja nyt ymmärrän, että ajelin varsinkin alakouluiässä lähinnä metsäpoluilla. No mutta onhan kulkupelin nimikin polkupyörä.

Aina kotiin tullessa ajoin polkua metsän läpi. Pystyn vieläkin palauttamaan mieleen sen ylivertaisuuden tunteen, kun ohjasin pyörän tieltä polulle, jonka jokaisen kiven ja juuren tunsin täydellisesti. Satoja, ehkä tuhansia toistoja, jokainen ohjausliike oli optimoitu.

Luulin pitkään, että kaikki osaavat uida ja ajaa polkupyörällä. Mutta molemmat ovatkin taitoja, jotka täytyy opetella.

Polkupyörällä ajo on taito, joka täytyy opetella, mutta kun sen oppii lapsena, taidon monimutkaisuutta ei ymmärrä. Kun pyörällä ajaa riittävästi, siitä kehittyy instrumentti, kehon jatke. Liukkaalla kadulla kaadun nykyisin todennäköisemmin kävellen kuin pyörällä.

Joensuu – Parikkala – Joensuu

Viime kesänä ostin gravel-pyörän, joka sopii sekä asvaltille että hiekkatielle, mutta kulkee se poluillakin.

Eilen lähdin pyörän kanssa junalla Joensuusta klo 5:58 Parikkalaan. Perillä oltiin klo 7:22, pari minuuttia aikataulusta myöhässä. Ajatus oli, että pyöräilen illaksi takaisin Joensuuhun.

Ajoin ensiksi Siikalahdelle, missä kävin viimeksi noin 20 vuotta sitten. Lintujen katseluun rakennettuja paikkoja oli aiempaa enemmän, mutta lintuja vähemmän. Söin aamupalaa ja laitoin ensi kertaa elämässäni pyöräilykengät jalkaan. Tälle asteelle välineurheilu on edennyt.

Kaksi tuntia käytetty pyöräilykenkä.

Ajoin Punkaharjulle samaa reittiä, jota ajoimme ystäväni Matin ja kahden lapsen kanssa takavuosina. Ajoin sen kohdan ohi, jossa rekkaa katsonut humalainen pyöräilijä tuolloin kellahti ojaan niin että vain jalat näkyivät. Vähän matkaa eteenpäin siitä kohdasta, jossa olimme silloin yötä ja jossa saattoi yöllä kuullella kehrääjälintuu, lauloi nyt kangaskiuru.

Punkaharjulta ostin muutaman banaanin ja harjun museotien varressa pidin tauon. Yllä oleva kenkäkuva on otettu etelän suuntaan, mistä oli tulossa pilvirintama.

Punkaharju toi mieleen pohjoisen Saksan turismista elävät pikkukaupungit jossain Usedomissa ja siellä päin. On vettä, junarata, autotie ja monenlaista houkutinta matkailijoille, kuten vesihuvipuisto, jossa lapset joskus kävivät. Harjutien varressa kukki tunturikurjenherne ja idänkeulankärki, ellen pahoin erehdy.

Totuttelin lukkopolkimiin ja etsin sopivaa rotaatiota vai mikä kadenssi se on. Siis polkemisnopeus, ei musiikkitermi. Tuntui, että lukkopolkimilla pyöräilyssä lihastyö muistuttaa enemmän juoksua.

Savonrannassa kävin kaupassa ja sillä välin alkoi pisaroida. Katsoin sadetutkasta, että sade ei ole ihan heti loppumassa. Ehkä ei kannata jäädä odottelemaan, ajattelin, heitin sadeviitan niskaan ja jatkoin matkaa. Nälkä kalvoi sisuksia ja päätin pysähtyä seuraavalle maitolaiturille tai katetulle bussipysäkille, mutta ei sellaisia ollut tällä harvaanasutulla osuudella. Lopulta Etelä-Savon vuoden kyläksikin valitun Rönkönvaaran tanssilavan kuistilla pidin tauon.

Sade loppui, mutta hiekkatie alkoi ja rapa roiskui. Koivu tuoksui, mustikan vihreys loisti metsässä.

Kahdeksan tuntia käytetty pyöräilykenkä.

Märissä kengissä oli ikävä ajaa. Palelikin. Liperissä kävin ostamassa kaupasta sukat ja vaihdoin toiset kengät jalkaan.

Seitsemän jälkeen olin Joensuussa. Matkaa kertyi googlemapsin mukaan 172 kilometriä eli vain hiukan vähemmän kuin silloin, kun poljimme pikkuserkkuni Jussin kanssa 12-vuotiaana Alajärveltä mökille Muurameen. En muista tuosta reissusta – ainakaan vielä: J.P. Pulkkisen sarja on kesken – mitään muuta kuin sen, että Jussi ajoi ilman käsiä keskellä tietä ja autoilija soitti torvea, että emme oikein osanneet ajaa Jyväskylän läpi ja että mummi tarjosi meille nakkikeittoa. Nyt kun asiaa ajattelen, niin tapahtuikohan nuokaan sillä reissulla.

Pyörä ja pystyvyyden tunne

Pyöräilyssä ehkä hienointa on tunne vapaudesta ja pystyvyydestä: voin ainakin periaatteessa ajaa minne haluan. Ovet ovat auki, maailma on minun.

Polkupyörällä ajaminen on autolla liikkumista hitaampaa mutta varmempaa. Se on käsitettävämpää, edullisempaa, kokemuksellisesti rikkaampaa ja ekologisesti kestävämpää.

Ajaessani ajattelin 75 watin hehkulamppua. Ehkä sen verran saan tehoa ulos reisilihaksistani. Lampun palamiseen vaadittavalla energiamäärällä kuljen tasamaalla kolmeakymmentä, jos tuuli on myötäinen. Polkupyörää fiksumpaa tapaa siirtyä paikasta toiseen ei ole keksitty. Innovaatio menee heittämällä ihmiskunnan keksintöjen TOP-kymppiin.

Ymmärrän kyllä, että olen onnekas ja etuoikeutettu pyöräretkineni. Jalat toimivat, on aikaa ajaa pyörällä, varaa hankkia pyörä ja muut välineet, kykyä suunnitella retki ja tahtoa ja voimaa toteuttaa se.

Mutta kaikki on kiinni onnesta ja sattumasta. Milloin tahansa voi sattua jotakin, mikä lopettaa pyöräilyn.

Lentoyhtiön takavuosien mainoksessa väitettiin, että ”lentäen olisit jo perillä”. Pyöränvalmistaja voisi mainostaa, että ”pyöräillen olet jo perillä”, sillä pyöräretkellä olennaisinta ja mieleenpainuvinta on siirtyminen.