Paras ratkaisu sukupuolittamisen ongelmaan olisi luopua kokonaan hymypatsas-perinteestä

Hymypatsas otettiin nyt viimeisimmäksi identiteettipoliittisen riehumisen keppihevoseksi. Mitä laitaisempi konservatiivioikeisto, sitä kovempi huuto. Taustalla on se, että kouluissa on jo pitkään toivottu sukupuolineutraalia patsasta ja nyt sellainen on saatu. Ohjeet sukupuolitietoisesta opetuksesta saatiin jo vuonna 2015 ja tämä asetti Hymypoika ja -tyttö -patsaat vähän outoon valoon.

Uudistus on saanut kritiikkiä, vaikka vanhat sukupuolitetut patsaat eivät häviä mihinkään. Nyt patsaita on vain kahden sijaan tarjolla kolme. Yritys ratkaista ongelmaa taisi nyt lähinnä sementoida veistoksen roolin identiteettipoliittisena kiistakapulana. Jos tarkoitus oli tehdä uudistus tasa-arvoisempaan suuntaan, mikä rooli sukupuolitetuilla patsailla enää on? Jos tarkoitus oli joku muu, sitä ei viitsitä kertoa.

Todellinen kysymys on tietenkin se, että pitäisikö koko hymypatsas-perinteen antaa kaikessa rauhassa vajota historian romukoppaan. En ole varma onko tällaista hierarkioita rakentavaa kisaa tosiaan tarpeellista enää järjestää 2020-luvun peruskoulussa?

Hymypatsaan saaminen olisi ollut vähän noloa

Minulla ei ole oikein omakohtaisia kokemuksia saati tuntemuksia Hymy-patsaista. En ole sellaista saanut, en odottanut saavani enkä muistaakseni pitänyt sitä kovinkaan tavoiteltavana. Voi olla, että olisi ainakin jossakin vaiheessa ala- ja yläastetta ollut suorastaan noloa saada hymypoika-patsas. Toisille koko patsastouhu on toisaalta voinut olla jopa traumaattista.

– Koko peruskoulun ajan olin syrjitty ja kiusattu. Eniten kiusanneet olivat opettajien lemmikkejä ja aivan väärin perustein hymypatsailla palkittuja vuodesta toiseen. Moisen kipsihirvityksen olemassaolon haluan unohtaa täysin, muistelee joku Yle Turun jutussa vuodelta 2014.

Jos tarkoitus oli tehdä uudistus tasa-arvoisempaan suuntaan, mikä rooli sukupuolitetuilla patsailla enää on?

Vaikka olen sitä mieltä, että peruskoulu on upea keksintö, ei se ole ollut kaikille hyvä paikka. Pahimmillaan se on ollut murskaava henkisen, fyysisen ja rakenteellisen väkivallan paikka. Esimerkiksi Iida Rauma kuvaa peruskoulun ikävämpää potentiaalia tuoreessa teoksessaan Hävitys (Siltala, 2022). Kirja on laadukas ja ravisteleva, mutta ei järin miellyttävää luettavaa. Kyseessä on romaani ja autofiktiivisistä piirteistään huolimatta fiktio, mutta se kertoo kyllä todellisista ilmiöistä.

Kuluneita normeja ja hierarkioita vahvistava perinne

Asioita voi pohtia myös sen kautta, että etenkin pienemmillä paikkakunnilla esimerkiksi seksuaalisilla vähemmistöillä on muutenkin ahdasta. Tästä kertoo esimerkiksi Ylen Nopeet ja syvät uutiset -ohjelman jakso siitä, millaista sateenkaarinuorella on Joensuun seudulla. Jakso on jo saanut ansaitusti kritiikkiä jakolinjojen syventämisestä haastateltujen lausuntoja kärjistämällä, mutta peruspointti on ihan oikea ja äärimmäisen tärkeä. On myös tärkeää korostaa, että kyse ei ole joensuulaisesta tai pohjoiskarjalaisesta vaan yleisestä ilmiöstä.

Suomi on edelleen melkoisen konservatiivinen maa. Ahdasmielisessä ilmapiirissä on myös niin, että hymypatsaiden kaltaiset instituutiot jäykistävät normeja entisestään ja kaventavat tilaa yhteiskunnassa.

Suomi on edelleen melkoisen konservatiivinen maa.

Hymyveistokset tai niitä hallinnoiva Opinkirjo eivät tietenkään itsessään ole syyllisiä mihinkään ja myönnän minäkin, että ajatus veistosten taustalla on ihan kaunis. Samalla en voi välttyä tunteelta, että ne kannustavat tehokkaimmin ulkokultaisuuteen.

Kärjistäen: patsaan saa, jos larppaa kilttiä ja kunnollista. Ja jos sopeutuu laitoksen sääntöihin ja normeihin. Jos osaa tarpeeksi sinnikkäästi jo lapsena pyrkiä kohti keskiluokkaista, keskituloista pikkuporvarilisuutta. Tarvitsemmeko me tätä perinnettä enää tässä ajassa?

Hymypoika- ja Hymytyttö-veistokset ovat kuvanveistäjä Heikki Niemisen suunnittelemia veistoksia
Jarmo Vellonen suunnitteli vuonna 2021 uuden, sukupuolineutraalin Hymy-patsaan, joka tuli valikoimaan sukupuolitettujen patsaiden rinnalle.
Patsaiden kipsikopioita on jaettu tunnustuspalkintoina vuodesta 1954.