Päiviksi hoitoon?

Kirjoitin kesän alussa, miten hienosti Helsingissä on järjestetty lasten ilmainen puistoruokailu. Valitettavasti kaikki varhaiskasvatusasiat eivät ole samalla mallilla. Päiväkotipaikan hakemisesta on muodostunut aivan hirmuinen kivireki. Tälläkin hetkellä – juuri tätä kirjoittaessani – kumppanini on katsastamassa erästä päiväkotivaihtoehtoa. Homma alkaa muistuttaa työnhakua tai opiskelupaikkaan pyrkimistä ja käy koko perheen hermoille.

Muutospaineita

Tällä hetkellä lapsemme on kahdesti viikossa aamupäiväkerhossa. Ja vieläpä luontokerhossa! Ryhmän nimi on Hippiäiset – miten riemastuttavaa! Kerhossa on luontoteema, siellä tehdään paljon retkiä ja syödään eväitä, jotka pakkaan aina aamulla mukaan.  Ikää kuitenkin tulee ja pidempiaikaisen hoitopaikan tarve kasvaa.

Kun molempien vanhempien pitäisi kuitenkin sinne töihin mennä. Emme elä enää 50-lukulaisessa amerikkalaislähiöyhteiskunnassa, jossa isä menee tienaamaan perheen rahat ja äiti hoitaa sekä kotia että lapsia. Onneksi emme, mutta tämä kahden tasavertaisen aikuisen perhemalli asettaa omia haasteitaan etenkin täällä koto-Hesoissa.

Tietysti lapsemme perussairaus asettaa joitain rajoitteita päiväkotiryhmän ihannekoolle. Ainoastaan valtavat päiväkodit olisi hyvä sulkea pois suuremman infektioriskin vuoksi, mutta kriteerimme eivät ole muutoin mitenkään mahdottomat. Emme kuitenkaan odottaneet saavamme Helsingin kaupungilta niin täydellistä eioota kuin sieltä tuli vastaukseksi tiedusteluihimme. Kunnallisen ja jopa yksityisten perhepäivähoidon suhteen oli sama ongelma.

Kaupunki kriisissä

Helsingin kaupungin varhaiskasvatus on joutunut viime aikoina melkoiseen mediaryöpytykseen päivähoitotilanteensa vuoksi. Hesari (maksumuurin takana) kirjoitti, miten omikronmuunnos on rokottanut henkilökuntaa, ja kaupunki hakee kirjastoja myöten henkilökuntaa paikkaamaan vajetta. Lain määrittelemistä kelpoisuusvaatimuksista ja henkilöstömitoituksesta on ollut pakko luistaa.

Päteviä hakijoita ei välttämättä ole ainuttakaan, eivätkä sijaiset vastaa puhelimeen, harmittelee Ylen jutussa päiväkoti Toivon johtaja Katri Silventoinen. Hänen johtamassaan päiväkodissa pitäisi olla kahdeksan varhaiskasvatuksen opettajaa ja kaksi erityisopettajaa, mutta näissä tehtävissä oli jutun kirjoitushetkellä neljä epäpätevää opettajaa.

Kauhutarinoissa puhutaan varhaiskasvatuksen kriisistä. Päiväkodeissa lapset karkailevat hoitajien sitä huomaamatta ja jäävät vessaan yksin itkemään. Purraan, potkitaan, lyödään. Tietenkin media nostaa raflaavimmat tarinat lööppeihin, mutta en minäkään niin kovapintainen ole, etteivätkö ne vaikuttaisi ainakaan alitajuisesti.

En halua kirjoituksessani ryhtyä moittimaan Helsingin kaupungin varhaiskasvatusta, sillä siellä ollaan takuuvarmasti kusi sukassa. Eikä minulla sitä paitsi ole kuin langanohuen kokemusasiantuntijan rooli tässä. Sen kuitenkin uskallan sanoa, että vaikeaa on ollut meillä päivähoitopaikan hakijoillakin.

Edes raha ei auta

Yksityiset päiväkodit ovat varteenotettava vaihtoehto, joskin niille pitää kaivaa taskunpohjalta vähän enemmän lantteja kuin kaupungin vastaavalle palvelulle. Ei se mitään, kyllä näin tärkeään asiaan voi satsata! Harmi vain, että lähes kaikista järkevän matkan päässä olevista yksityisistä päiväkodeista tarjottiin niin ikään tyhjää arpaa: jonot olivat kuulemma niin pitkät, että jotkut jonottivat sisaruspaikkaa (eli heillä on jo yksi lapsi hoidossa, mutta toinen ei ole mahtunut). Lisäksi myös yksityistä puolta vaivaavat samantyyppiset henkilöstöongelmat kuin julkista.

Jos olisin varakas, palkkaisin lapselle yksityisen hoitajan, mutta kouluttajan tienesteillä se on vain kaunis, tavoittamaton haave. Onneksi lyhyitä hoitokeikkoja varten Helsingistä löytyy monipuolinen ja mainio valikoima lapsenvahteja.

Aiemmin olen kuvitellut, että lapsen hoitoonlaitto toimii lähes automaattisesti: Ilmoitat jonnekin päiväkoti-instanssiin, että nyt tämä olisi sitten tulossa. Maksat ehkä muutaman kympin kuussa, ja suurin ongelma on, onko kuravaatteita pakattu tarpeeksi mukaan ja miten julkisilla pääsee ripeimmin duuniin. Koko homma siististi paketissa parilla puhelinsoitolla ja/tai sähköpostilla.

Olen ollut aivan helvetin väärässä.

Kaikki kunnioitus varhaiskasvatuksen henkilökunnalle: Teille toivoisin koituvan koko maailman onnen ja mammonan. Valitettavasti totuus on toinen.