Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Osallistuva isä ei välttämättä rymyä pajupusikoissa

24.03.2016

Muinainen merenpohja puskee pajua valtavalla voimalla. Hangilla hiitäminen alkaa olla vaivalloista selviytymistä risukossa. Lapsuudenkodin pääsiäiskoristeita tuijotellessani ja pajupensaikkoja ihmetellessäni muistan lapsuuden virpomistouhut. Kuka vastaa perheissä vitsa- ja noitaperinteen opettamisesta? Kuka huolehtii höyhenet ja pajut?

Ammensin noitaopit vanhemmilta sisaruksiltani. Ihailin suuresti heidän tehokkuuttaan. He liikkuivat pääsiäisnoitina virpomassa pyörillä. Reviiri oli laaja ja lähitienoo tyhjennettiin suklaamunista ammattimaisella otteella. Kuola suupielistä valuen seurasin olohuoneen pöydällä suoritettua saaliinjakoa. Suklaamunia, kolikoita, jopa seteleitä.
Kasvoin virpomisikään ja tallustelin naapureihin pääsiäisen ilosanomaa levittämään. Valeasussa oli mahdollista tutustua naapuruston koteihin, joihin muuten ei ollut mitään asiaa. Sisarusten kesken käytiin virpomisen jälkeen palautekeskustelu. Joillakin taloilla oli hyvä maine. Joidenkin naapureiden ovet eivät auenneet, vaikka tarkkaavainen noita kuuli kolinaa sisältä. Ehkä he olivat unohtaneet varautua herkkuihin tai he eivät pitäneet lapsista. Ilkka Malmberg kirjoitti (HS 20.3.2016) ohjeet, joista olisi ollut hyötyä munattomille naapureille: ”Älä yritä kekseillä. Se on säälittävää. Parempi lymytä. Vältä ikkunoita. Älä soita radiota. Valot kannattaa sammuttaa. Mikäli käytössä on ikkunaton tila, ota se suojahuoneeksi. Muista kotivara.”
Poikamiehenä lymyilin piilossa palmusunnuntait. Mielelläni olisin virpojille oven avannut, mutta koskaan en ollut muistanut varautua. Oli muutakin muistettavaa. Sitten sain lapsia.

Omien lasten kautta virpominen on saanut uudenlaisen merkityksen elämässäni. Lasten kautta avautuu uusia ovia, joita ei ole aiemmin ollut tarvetta kolkutella. Esimerkiksi pajupusikkoon ja ovelta ovelle häiritsemään naapureiden viikonloppua. Eteen on tullut tilanteita, jotka ovat olleet epämukavia ja joita on joutunut opettelemaan. Joudun avaamaan ilahtuuneella tekoilmeellä virpojille oven ja pohtimaan, mikä määrä suklaamunia on tarpeeksi. Mitä muut antavat nykyään? En halua, että epävarma mutta ahne trulli häipyy oveltani pettyneenä ja perheemme saa kitsaan maineen. Piiloutua en voi. Siitä lapset pitävät huolen. Sivusilmällä seuraan vaimoani. Miksi vaimoni suoriutuu näistä tilanteista luonnollisemmin, ikään kuin tietäen valmiiksi, miten toimitaan?

Kaikilla meillä on omat kiinnostuksen kohteemme. Jollekin virpomisoksien askartelu on luontevaa, toiselle suksien voitelu tai renkaiden vaihto. Hyvissä ajoin vaimoni hakee eteisen yläkaapista vanhan kenkälaatikon. Laatikon päädyssä lukee: “höyheniä”. Katselen ihailevasti pieniä pääsiäisnoitiamme, kasvot maalattuna, puettuna rooliasuun ja näyttävät vitsat käsissä. Otan kuvan heistä ja kehun puvustajan toimintaa. Lapset ovat odottaneet tätä. Vaikka vaimolla on perheemme askarteluvastuu, pyrin olemaan käytettävissä, jos tilanne alkaa liukua askartelusta taistelutantereeksi ja eskaloituu sodaksi. Tätäkin tapahtuu yllättävän usein.
Kun toinen selvittää epätoivon vallassa teippiin ja höyheniin lukkiutunutta yksivuotiasta, silloin on mentävä hätiin. Ylväästi ajattelen, että toisen vierellä kulkeminen tarkoittaa altistumista toisen hyväksi. Ei tarvitse olla loputtoman kiinnostunut toisen tekemisistä. Tila, aika ja mahdollisuus on annettava.

Minä vaihdan yleensä renkaat. Koska en ole varsinaisesti mekaanikkotyyppiä, työmiehenhymyni on hyytynyt useita kertoja. Roolin vaihto on helpottanut asiaa. Olen siirtynyt sisälle hoitamaan lapsia. Vaimoni on irrottanut jumittuneen renkaan ja kiristänyt loput pultit.

Isyyteni muovautuu jatkuvasti. Välillä se täysin hukassa. Tavoittelen isyyttä, jossa ollaan lapsille läsnä ja sitoudutaan. Olen jollakin tavalla onnistunut, hoitovapaalla väkisinkin. Jäin miettimään, mihin kaikeen pitää osallistua, jotta pyrkimykseni täydelliseksi latteisäksi voi toteutua? Pajunkissapusikoissa ei ole tullut rymyttyä. Pitäisikö innostua askartelusta?
Pajunkissaretken jälkeen tyttöni innostui piirtämään. Piirros valmistui nopeasti. Koska jälki oli monitulkintaista, pyynnöstä hän selvensi piirtämäänsä. Piirroksessa perheemme oli pyöräilemässä. Äiti ja kaksi lasta oli piirretty, mutta isää ei näkynyt. Vaimoni ihmeteli isän puuttumista. Ehdin jo säikähtää. Taitelija selvensi, että isä on piirretty, mutta sitä ei näy. “Isä on kuvan rakennuksessa sisällä. Isä on keittiössä tiskaamassa.” Hoitovapaani alkaa tuottaa tulosta. Tyttö puhuu äitien viikonlopusta ja näkee minut keittiöorjana.

Ajat ovat ainakin joiltakin osin muuttuneet. Tällä viikolla poisnukkuneen rakkaan mummoni sanoin: “Ei net miehet ennen tehneet vaimoitten hommia. Miestä, joka teki vaimoitten hommia, piethiin knapsuna!”

Antti Kanto

2 vastausta artikkeliin “Osallistuva isä ei välttämättä rymyä pajupusikoissa”

  1. Tommi sanoo:

    Nämä on niin hyviä! Aina saa hymyilemään, välillä hörähtämäänki. Mietin hymyillen että ottaakohan joku sarkasmin tajuton (yhteen vai sana ollenkaan) herneen nenään, onko tapahtunu?

  2. Antti kanto sanoo:

    Kiitos tuhannesti palautteestasi! Luotan uhkarohkeasti ihmisten sisälukutaitoon. Voi toki olla, että herneitä on neniin sujahdellut. Minun tietoon ei tällaisia tapauksia ole tullut. 😉

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »