Onko vanhemmuudessa mitään hyvää?
 |
| Kuvan lapset eivät liity blogitekstiin millään tavalla. Kuva lavastettu. |
Kirjoitan tätä blogitekstiä lastenhuoneessa. Röhnötän selkärankaani ajatellen aivan liian huonossa asennossa nettikirppikseltä hankitussa oliivinvihreässä nojatuolissa. Tuolista lähtevä mummoloista, mökeiltä ja ullakoilta tuttu ummehtunut haju leijailee hiljalleen sieraimiini. Nojatuoli hankittiin tarpeeseen ja sen paikka on valkoisen kerrossängyn vieressä. Hajun muistan todennäköisesti aina. Se tuo mieleeni lasten nukuttamisen.
Kello hipoo jo iltakymmentä eikä alasängyn asukas nuku. Aamulla minua odottaa reilu parikymmentä alakoululaista tiedonjanoisena. Lapseni ei ymmärrä, että haluaisin itsekin jo niin mieluusti levätä. Hän ulisee nenä tukkoisena ja silmät punertavina vieressäni. Oikea jalkani on nostettu esteeksi sängyn reunalle ettei päiväkodin päiväuniennätyslapsi karkaisi omille teilleen. Nousen tuolista pieneksi hetkeksi vaihtamaan cd-soittimen äänikirjaa Norosesta Nopolaan ja ipana ymmärtää tilaisuutensa tulleen. Saavutan lapsen olohuoneessa ja raahaan rimpuilevan ihanuuden takaisin sänkyyn. Yläsängyssä nukkuu nelivuotias kylmähaude ranteeseen kiedottuna. Hän nukahti nopeasti tapahtumarikkaan päivän päätteeksi. Lopullisen iskun taisi antaa särkylääke.
Olen istunut tässä nojatuolissa paljon. Pääosin lapset nukahtavat kohtuullisessa ajassa, mutta toisinaan kerrossängyssä huudetaan pollat kirkkaanpunaisina päivän rasitusta ulos ja vaaditaan ruokaa, juomaa, Hakkaraispastilleja, unikavereita, äitiä, isää, hierontaa tai selkään piirtelyä. Kyllä minä nytkin niin odotan, että vieressäni kuperkeikkaa harjoitteleva ihmisverso simahtaisi ja minulta poistuisi hetkeksi vastuu.
Hetkinen! Onko minulla mitään positiivista kerrottavaa lapsiperhearjesta? Onko pikkulapsivaihe vain nukuttamista ja vastuuta? Voi olla, että vuosi hoitovapaalla on saattanut kirvoittaa enemmän sanottavaa kurakossa rämpimisestä kuin perheonnesta. Löydänkö vanhemmuudesta mitään hyvää? Paradoksaalista on, että ensin lapsia toivotaan, rukoillaan tai hankitaan. Sitten väsytään ja hermot on riekaleina. Hieron oikealla kädellä lapsen pieniä varpaita ja ensimmäiset rauhottumisen merkit alkavat näkyä.
Luin äskettäin lehdestä, että perheen perustamiseen on noussut valtava kynnys. Sukukypsä kansanosa steriloi, panikoi rimakauhun riivaamana. Parhaassa lisääntymisiässä olevat saavat julkisesta vatuloinnista kuvan, jossa vanhemmuus sulkee valtavan määrän asioita elämästä, arvioi HesarissaVäestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch. Ylelläkin saa jatkoa ruuhkavuosiin keskittyvä Marja Hintikka Live, jossa syksyn lähetyksien teemana on vanhemmuuden pelot. Toivottavasti vanhemmuuden kynnyksellä seikkaileva katsoja saa hitusen luottamusta tulevaan ja rimaa mieluummin lasketaan kuin annetaan perhearikihuolipuheen vallata kansaa. Muuten kuolemme sukupuuttoon.
Kysyessäni ystäväperheiden mielipiteitä lapsien merkityksestä olivat vastaukset toivoa herättäviä. ”Mun mielestä on ainaki huikea seurata lasten kasvua ja kehitystä. Lapset pitävät jalkani maassa.” ”Lapset helpottavat eksistentiaalista tuskaa elämän rajallisuudesta. Kuolema ei ahdista kun näkee itsensä yhtenä lenkkinä sukupolvien ketjussa. Ja kyllähän sitä odottaa, että ne huolehtii sitten itsestä kun omat kyvyt ei enää riitä.” Viimeinen kommentti on ehdoton suosikkini, mitä tulee lapsilukumäärään: ”Mitä enemmän ja nuorempana, sen parempi”.
Poikamiehenä viehkeää elämää viettäessäni jutut vanhemmuudesta ja lapsiperhe-elämästä menivät samaan lokeroon terästehdas- ja inttijuttujen kanssa. Synnyinseudullani Toriniossa kuuntelin kokeneiden terästehdastyöläisten hitsipillinhajuisia juttuja tehtaan elämästä kaiken sisään sulkevien porttien sisällä. Samalla hartaudella kuuntelin armeijaan ehtineiden kavereiden tarinoita. Hylsyjen ropistessa piirsin koko tuntemattoman maailman mieleni avaruuteen kuvitellen kaiken valmiiksi. Kun alokasaikani vihdoin koitti, astuin terästehtaan porttien sisälle sinisissä haalareissa tai sain ensimmäistä kertaa lapseni syliin, olin täyteen pumpattu ennakkoluulopallo. Todellisuus oli aina toisenlaista, eikä tarinoiden maailma ollut mitään siihen verrattuna, mitä sain itse kokea. Inttiä tai tehdasta en kaipaa pätkääkään, mutta lapsia tulee helposti ikävä.
Kello alkaa olla jo seuraavan vuorokauden puolella. Lapsi on nukahtanut. Ehkä menen nukkumaan.
(Sitä en enää viitsinyt mainita, että tutkimusten mukaan parisuhdeonnikin notkahtaa lasten ollessa pieniä.)
(Sitä en enää viitsinyt mainita, että tutkimusten mukaan parisuhdeonnikin notkahtaa lasten ollessa pieniä.)
Antti Kanto
