Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Oletko sankari, uhri, onnekas vai ulkopuolinen?

10.01.2018

Tutkijat löysivät neljä kertomisen tapaa lastensuojelun kanssa tekemisissä olleilta isiltä. Silmään pistää kuitenkin se, joka puuttuu. Missä on se isä, joka ottaa annettuna sen, että saa ajallaan asianmukaista apua ammattilaiselta, joka kohtaa hänet täysipainoisena vanhempana?

Oletko sankari, uhri, onnekas vai ulkopuolinen? Sankari on ollut ongelmiensa takia täysin hukassa, mutta on saamansa avun ansiosta saanut otteen vanhemmuudestaan. Onnekas puolestaan ei ole joutunut kokemaan mitään suurta romahdusta. Hän on saanut apua ajallaan. Tätä hän pitää siinä määrin poikkeuksellisena, että määrittelee itsensä onnekkaaksi. Sankarin ja onnekkaan erona on, että ensimmäisen isyys vahvistuu kun taas toisella se on ollut enemmän tai vähemmän vakaa.

Uhri ei ole saanut apua lainkaan kovista yrityksistä huolimatta. Hänen vanhemmuutensa tuntuu hajoavan käsiin. Ulkopuolinen kokee, että hänet on sukupuolensa takia suljettu ulkopuolelle, vaikka hänellä itsellään ei mitään ongelmia ole. Hän ei itsestään riippumattomista syistä saa otetta vanhemmuudesta.

Johanna Terävä (ent. Mykkänen), Petteri Eerola, Hannele Forsberg ja Leena Autonen-Vaaraniemi löysivät tuoreessa tutkimusartikkelissaan nämä neljä narratiivia lastensuojelun kanssa tekemisissä olleilta isiltä, mutta luultavasti jokainen lapsellinen mies tunnistaa jotain näistä itsessään.

Vanhemmuudessa on tietenkin kyse valinnoista, mutta ne ympäristöt, joissa näitä valintoja tehdään ovat hyvin erilaisia. Mieheltä kysytään neuvolassa, että käyttääkö hän huumeita, annetaan audit-testi täytettäväksi ja keskitytään sen jälkeen kokonaan äitiin. Ei tarvitse ehkä olla yllättynyt siitä, että miehet jäävät helposti paitsioon myös lastensuojelutapauksissa. Tietenkin kärjistän ja tiedän, että muutos on käynnissä. Kovin hitaasti vain käy isän esiinmarssi äidin rinnalle tasavertaiseksi vanhemmaksi. Kärjistys siis sallittakoon.

Terävän ja kumppaneiden artikkeli vahvistaa ajatusta siitä, että uusi isä on uusi diginatiivi. Osalla nykynuorista on masentavan huonot eväät selviytyä yhteiskunnassa toimimisen kannalta elintärkeiden netin ja tietotekniikan parissa. Me aikuiset olemme olettaneet, että kyllähän ne nuoret nämä osaavat. Olisimme voineet sen sijaan opettaa. On hieno asia, että osallistuvasta, hoivaavasta ja läsnäolevasta isästä on tullut yhä selkeämmin isyyden normi. Samalla on kuitenkin saattanut käydä niin, että marginaalissa olevat isät on ajettu entistä syvemmälle marginaaliin.

Tutkimuksen otanta, 16 haastattelua, on hyvin suppea. Tutkijat itsekin myöntävät, että tällä hetkellä tutkimustietoa on vielä niin vähän, että yleistäminen on mahdotonta. On silti ilmeistä, mikä narratiivi puuttuu: missä on se isä, joka ottaa annettuna sen, että saa ajallaan asianmukaista apua ammattilaiselta, joka kohtaa hänet täysipainoisena vanhempana?

Sellaista tutkijatkin peräänkuuluttavat. He muistuttavat, että ongelmiensa kanssa painiskelevista isistä moni on sekä halukas että kykenevä tarttumaan vanhemmuuteen jos hänet otetaan vakavasti. Josko me näin vuonna 2018 pystyisimme siihen – ottamaan ihmisen vakavasti?

Pasi Huttunen, @paspah

Lähde: Mykkänen, J., Eerola, P., Forsberg, H., & Autonen-Vaaraniemi, L. (2017). Fathers’ narratives on support and agency : a case study of fathers in a Finnish child welfare NGO. Nordic Social Work Research, 7 (3), 236-248. doi:10.1080/2156857X.2017.1356350

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »