Muista ataraksia ajaessas’ pimeet’ kelataksia

Tapanani on ollut jättää yöklassinen soimaan hiljaa taustalle kun painun pehkuihin. Liika hiljaisuus ahdistaa ja jokainen rasahdus säpsäyttää hereille. Olo on turvallisempi radion kohinan peittäessä ylimääräiset äänet alleen. Kansallisen radiokanavan ohjelma vaihtuu puhemuotoiseksi seitsemän aikaan. Ensin uutiset, sitten pappi saarnaa ja veisuuttaa virsiä. Näitä ei sitten saa torkkunapilla tauolle vaan itsensä on kiskaistava ylös sulkemaan radio.

Virsimusiikista (onko se oma genrensä?) en niin piittaa mutta saarnoista olen oppinut jopa pitämään. En aina niiden yksioikoisen sisällön puolesta vaan muodon. Hyvä saarna rakentuu siten, että ensin kuuluu kertoa joku Sattumus – joko viime viikolta, tai lapsuudesta – joka sitten ”herätti ajattelemaan”. Kuka on kävellyt kerjäläisen oli lanttia antamatta, kuka kuullut vanhemman kiroilevan lapselleen. Blaa blaa, tai hienostuneemmin: jadajada. Sattumusta seuraa sitten Pohdintaa siitä, miten pieni ihminen on suuressa maailmassa, miten kaikilla linnuilla on nokka, ja miten se alkukesän vihreä on niin raikas. Lopulta, vääjäämättä, pääsee saarnaaja siihen, mitä käsilläolevasta asiasta sanotaan Isossa Kirjassa, ja miten pyhää tekstiä olisi tulkittava ja sovellettava elämään sinänsä. ”…Ja seuraavalla kerralla minä sitten muistin pitää taskussani kolikkoa.”

Tämä saarnoista. Toimikoon varoituksena heille jotka pidemmälle lukevat – tämä juttu on nimittäin saarna.

Liikenne on mainio setting keksiä moraalista pohdintaa kaipaava jokapäiväinen seikka.

Kävipä tässä päivänä eräänä, että perääni rysähti bemari. Tiet olivat juuri jäätyneet, sulaneet, ja jäätyneet uudelleen, ja soraamattomassa risteyksessä takaatulija ei huomannut pitää turvaväliä. Näitä sattuu (sattui nimittäin samassa kuussa toistekin, audi). Itseltäni ei vääntynyt kuin peräkoukku, toverilta puolittui muovinen puskuri. Kallista puuhaa jos eivät ole vakuutukset kunnossa tai auto firman nimissä.

Liikenne on täynnä tilanteita, joissa koemme vaikutuskykyjemme rajat. Vaikka miten pyrimme toimimaan oikein jotain odottamatonta voi tapahtua. Huomatkaa: pohtimusta!

Päivän biblia on otsikoitu Stoalaisuuden käsikirja ja sen on kirjoittanut ameriikanitalialainen Massimo Pigliucci. Basam Books, anno domini MMXXI. Lehtimiehen kirjoittaman kirjan tarkoitus on kääntää antiikin filosofien ajatukset newyorkilaiseen arkipäivään sopiviksi. Hyvin hän eittämättä sen tekeekin: stoalaisen filosofian ydin välittyy. Ihmisen tulee elää hyvää elämää sekä tiedostaa, että on asioita, joihin ei voi vaikuttaa, ja toisaalta vaikuttaa järkevästi niihin, joihin voi. Mielenrauha, kreikaksi ataraksia on hyveistä suurin.

Haastavin stoalaisista ajatuksista on etenkin vanhemmuuden (miksei myös neljänruuhkan) kontekstissa se, ettemme saisi kiintyä liikaa menneeseen. Mennyt aika on vaikutuspiirimme ulkopuolella, lopullisesti. Kiireessä tai väsyksissään tehdyt erheet ovat ja pysyvät. Ja juuri tästä syystä niiden ei tule antaa tunkeutua järkyttämään mielenrauhaamme: tekemättömiksi niitä ei saa. Ajatus ei suinkaan ole kyyninen (kyynikot ovat oma koulukuntansa); kyse ei ole kieltämisestä vaan siitä, että tunnustamalla tosiasiat on menneeseen mahdollista suhtautua järkevästi ja ottaa opiksi.

Olen itse alkanut lymyillä takapeiliin hidastaessani risteykseen. Olen uskaltanut avata joitain luukkuja, joiden takana lymyilee vanhemmuuden varhaisen taipaleen pahimpia ylilyöntejä: lapsille huutamisia, tavaroiden paiskomisia. NO EI NYT TOSISSAAN! Radio pysyy öisin päällä etteivät äänet pimeydestä iske alitajuisia kynsiään. Uamen.