Mistä huonossa isyydessä on kysymys?

Isyyteen ja äitiyteen liitetään edelleen erilaisia odotuksia ja olettamuksia. Kärjistäen: Äitiydessä kaikki, mikä puuttuu täydellisyydestä, on huonoa äitiyttä. Mutta isyydessä kaikki, mikä on nollan yläpuolella, on hyvää isyyttä, koska isä tekee edes jotakin.

Jos äiti tekisi vain sen, minkä isän odotetaan tekevän, häntä pidettäisiin luuserina. Mutta jos isä tekisi sen, minkä äidin odotetaan tekevän, häntä pidettäisiin supersankarina.

Huono äitiys ja huono isyys näyttäisivät olevan kokonaan eri asteikoilla. Syy näyttää olevan siinä, että vanhemmuuden ajatellaan yhä olevan ensi sijassa naisen, äidin juttu. Tämän blogin alkuhämärissä kehotin miehiä emansipoitumaan ja ottamaan lempeän päättäväisesti puolet kotitöistä ja perheen vastuista, sillä vaikka naiset ovat ottaneet haltuun työelämää, miehet eivät ole samassa mitassa ottaneet haltuun lastenhuonetta ja keittiötä.

Huonouden tunne

Huonossa / hyvässä vanhemmuudessa kyse on paljolti siitä, millä tavoin vanhempi on läsnä lapsen elämässä ja mitä hän tekee ja jättää tekemättä. Tekojen ja laiminlyöntien jälkiä voidaan arvioida vaikkapa lastensuojelussa tai terapiassa.

Toinen asia on, miltä vanhemmasta tuntuu.

Olen kasvanut kulttuurissa, jossa ei ollut mitenkään epätavallista kuulla jonkun vanhemman tilittävän, kuinka huonosti onnistunut hän on vanhempana ja kasvattajana. Esimerkiksi rauhanyhdistyksen seurakuntapäivillä tai äidit-isät-illassa joku vanhempi käy avaamassa huonoudentunnettaan muille ja saa muilta vapauttavan synninpäästön, jonka voimalla hän jaksaa taas hetken aikaa uskoa siihen, että riittää ja kelpaa.

En sano, että kuvio on hyvä tai huono, mutta sanon, että tällaisten episodien kautta olen saanut mallin siitä, että vanhemmuuteen liittyy usein huonouden ja riittämättömyyden tunne. Osasyy näihin tunteisiin liittyy epäilemättä siihen, että lestadiolaisperheissä on niin paljon lapsia. Mutta varmasti huonouden tunteita voi löytää itsestään yhdenkin lapsen kanssa.

Kun itse olen perheellistynyt, olen päässyt kokemustasolla samastumaan näihin oman kehnouden kanssa kipuileviin vanhempiin. Yhdestä tällaisesta tapauksesta kirjoitin blogiin otsikolla ”Topi on tyhmä”. Jutussa ei ole mitään sankarillista eikä varmaan opettavaistakaan, mutta siitä voi nähdä huonon vanhemmuuden osaset: 1) vanhempi toimii huonosti tai väärin ja 2) vanhempi tuntee olonsa paskaksi.

Huonon vanhemmuuden osaset: 1) vanhempi toimii huonosti tai väärin ja 2) vanhempi tuntee olonsa paskaksi.

Ehkä on syytä tähdentää, että väärin toimiminen ei välttämättä aiheuta kaikissa vanhemmissa tai kaikissa tilanteissa huonouden tunteita. Eikä vastaavasti huonouden tunne välttämättä kerro siitä, toimiiko vanhempi väärin. Tiedän ihmisiä, jotka pitävät itseään kehnoina, vaikka he nähdäkseni tekevät asiat hyvin ja oikein.

Olenko huono tai hyvä vanhempi?

Ikää kertyy, testosteronituotanto hiipuu, lasten uhmaiät ovat jääneet taakse. Elämä on tasoittunut.

Selkeitä vanhemmuudellisia ylilyöntejä tapahtuu harvemmin, mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että vanhemmuus olisi parantunut laadullisesti. Voihan esimerkiksi olla, että en huomaa jotakin olennaisia asioita, joita minun pitäisi vanhempana huomata.

Myös tunnealtaassa läikkyy vähemmän. Rakkaus lapsiin on muuttunut muotoaan, kun etusijalla ei enää ole hoiva tai heidän asioistaan huolehtiminen. Lapset elävät omaa elämäänsä, joka arjessa risteää vanhempien elämää etenkin keittiössä. Siellä syödään ja käydään kuulumiset läpi.

Yhä harvemmin löydän itsestäni huonouden tunteita. Toisaalta en pidä itseäni vanhempana erityisen hyvänäkään; olen mielestäni normaali ja tavallinen ihminen, joka tekee parhaansa niillä eväillä, jotka on sattunut elämältä saamaan. Tällaiset kortit jaossa sain ja niillä koitan pelata.

Tällaiset kortit jaossa sain ja niillä koitan pelata.

Lapsena seuroissa opin, että ihminen on pohjimmiltaan paha ja turmeltunut. Sen vuoksi emme kykene tekemään sitä hyvää, mitä haluaisimme, vaan teemme sitä pahaa, mitä emme haluaisi tehdä.

Nyt näen niin, että tällainen tulkinta ihmisestä on perustaltaan ongelmallinen. Pahuuden korostaminen johtaa pahan välttelyyn, kun hyvyyden korostaminen saattaisi johtaa siihen, että ihminen pyrkii kohti hyvää. Pahinta ei ole ihmisten pahuus, vaan se, mitä he ymmärtämättömyyttään tekevät. Ihmistä ei turmele perisynti tai pahuus, vaan pikemminkin minän defenssit. Ne aiheuttavat todellisuuden vääristymistä, pelkoa ja sokeutta. Defenssit estävät näkemästä maailmaa ja itseä sellaisina kuin ne ovat.

Vanhempana olen iloinen siitä tiedosta, että lasten elämänkulkuun vaikuttavat vanhempien lisäksi niin monet muutkin ihmiset. Äidin tai isän ei pidä luulla itsestään liikoja – eikä toisaalta syyttää itseään kohtuuttomasti.

Toiseksi olen iloinen, että lapset ovat jo teini-iässä. Pahimmat virheet on jo tehty, mitään kovin fataalia ei voi enää tapahtua.

Kolmanneksi olen iloinen lapsista, jotka minulle on annettu elinikäisiksi ystävikseni.