Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Miksi aikuisten ei tarvitse käyttää pyöräilykypärää?

01.09.2015

Joskus 80-luvulla helteistä maantietä pitkin ajoi ohitse harrikkamies. Pitkä parta, pitkät hiukset, jotka hulmusivat tuulessa – eikä kypärästä tietoakaan. Tämä villi ja vapaa maanteiden kuningas ei kesyttömyydessään välittänyt sellaisesta pikkuseikasta kuin lakisääteinen kypäräpakko. Pojan mahassa vihlaisi kipeästi: ollapa joskus tuollainen! Näin poika tuumi, painoi kypärän päähänsä ja starttasi 50-kuutioisen Solifer Suzukin. Mopon korppusahamainen pärinä kuulosti erityisen hassulta harrikan matalan jylinän jälkeen.

Hieman myöhemmin pojan silmiin osui  pyöräilykypärämies. Se ei ollut tavallinen näky tuolla vuosikymmenellä. Pyöräilykypärämies oli hintelä rillipää, joka käytti hassuja ihonmyötäisiä housuja. Pylly pitkällä mies polki halki kirkonkylän raitin välittämättä virnuiluista, joita sai joka puolelta osakseen.  Hän piti ohuen pääkuorensa turvallisuutta tärkeämpänä kuin kovan jätkän katu-uskottavuutta.

Kului vuosia. Pyöräilykypäriä alkoi näkyä yhä enemmän erityisesti kaupungeissa. Nuoreksi mieheksi varttunut poika ei sellaisen hankkimista harkinnutkaan. Ei edes silloin, kun  tieliikennelakiin lisättiin pykälä: “Polkupyöräilijän ja polkupyörän matkustajan on ajon aikana yleensä käytettävä asianmukaista suojakypärää.” Kypärää käyttävä mies yksinkertaisesti teki naurettavan vaikutuksen. Sellainen mies oli nipo ja varmaan niuhotti muistakin asioista, kuten nopeusrajoituksista ja remontin teettämisestä ilman asianmukaista kuittia.

Sitten pojasta tuli isä. Paljon sydämeen painuvia hetkiä jäi mieleen lapsen ensimmäisiltä elinkuukausilta ja -vuosilta. Yksi niistä oli se, kun lapsi sai ensimmäisen polkupyöränsä. Apurattaiden kanssa jalkakäytävää pitkin polkevalla tenavalla oli päässään tietenkin iloisen värinen pyöräilykypärä. Isä polki yhtä innoissaan jalkakäytävän vieressä omalla pyörällään, tosin ilman kypärää.

Lapsi kasvoi ja sai parin vuoden välein uuden, isomman pyörän. Apurattaista päästyään hän lähti mieluusti isän kanssa pyöräretkelle kaupungille, puistoon tai lähimetsään. Yhdeltä ajelulta palatessa lapsi näytti miettivän jotain. Sitten hän kääntyi katsomaan isäänsä ja kysyi: “Isi, miksi aikuisten ei tarvitse käyttää pyöräilykypärää?”

“Aikuiset ajavat niin varovasti”, mies sanoi asiaa sen enempää miettimättä.

Lapsi meni kouluun. Tokaluokalla hän sai luvan pyöräillä kouluun itse. Kotona lähdettäessä mies varmisti, että kypärä on mukana ja turvallisesti päässä. Hirvitti ajatella muutamaa vilkasliikenteistä katua, joiden yli lapsen reitti kulki. Kypärä sentään vähensi loukkaantumisen riskiä edes jonkin verran.

Muutama vuosi meni näin. Sitten mies sattui näkemään, kun koulutielle kypärä päässä lähtenyt lapsi pysäytti ajokkinsa heti ensimmäisen kulman takana, otti kypärän päästään ja pakkasi reppuun piiloon. Tästä puhutaan kotona, tuumi mies. Niin puhuttiinkin.

Kävi ilmi, että tuskin kukaan lapsen luokkatovereista tuli kouluun pyöräilykypärä päässä. Se oli liian lapsellista, alakoululaisten juttuja. Pyöräilykypärästä luopuminen tuntui olevan jonkinlainen portti lapsuudesta teiniyteen, eikä ala-asteen ylimmillä luokilla voinut enää kypärää käyttää menettämättä uskottavuuttaan. Ja eiväthän aikuisetkaan sitä käytä.

Jotain on tehtävä, tuumi mies. Hän meni kauppaan ja osti pyöräilykypärän.

Ensimmäisinä aamuina töihin polkiessa kypärä tahtoi unohtua. Joskus piti palata parisataa metriä takaisin kotiin ja noukkia kypärä naulakosta. Mutta johdonmukainen on oltava, ajatteli mies kiristäessään hihnaa leuan alle. Jos vaatii jotain muilta, on vaadittava sitä myös itseltään, tuumi mies, kun kypärä hiosti päässä ja olo tuntui joltain kerrassaan muulta kuin kovalta jätkältä.

Silloin mies tajusi lopullisesti, että hänestä oli tullut isä.

Jussi Hyvärinen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »