Lukiorakennukseni purkaminen muistutti siitä kuinka tärkeä paikka se oli ja kuinka typerää sen lukion lakkauttaminen oli

Vanha koulukaverini kiteytti tunnelmat kun rakennusta, jossa aikoinaan kävimme lukiomme puretaan parasta aikaa:

Alkuviikosta Niinivaaran lukion vanha rakennus näytti tältä, nyt etuosa vanhoine opettajainhuoneineen jo maan tasalla. Omista lakkiaisista on 21 vuotta, eikä lukiotakaan ole enää ollut tässä rakennuksessa liki kymmeneen vuoteen. Siitä huolimatta purkutyömaan ohi kulkeminen tuntuu siltä kuin joku tökkisi puukolla johonkin ihan erityisen herkkään kohtaan sielussa.

Lukiomme ei ole tosiaan siinä rakennuksessa toiminut vuosiin. Lapsenikin ehtivät käydä siinä lukion lähdettyä jonkin luokan verran alakoulua. Rakennus valmistui vuonna 1960 ja sen ensimmäinen käyttäjä oli Pielisensuun yhteislyseo vuoteen 1962 asti. Sitten siihen tuli Joensuun normaalilyseo vuosiksi 1962–1973 ja Joensuun harjoittelukoulu vuosiksi 1973–1975. Niinivaaran lukio toimi siinä vuosina 1976–2015 ja sinä aikana siinä ovat ehtineet lukion kyljessä toimia muun muassa oma yläasteeni Niinivaaran yläaste, Juhanalan koulu sekä Niinivaaran ja Nepenmäen koulut. Vuonna 2015 rakennuksen päivät kouluna jäivät lopullisesti historiaan.

Hyvä paikka hauraille nuorille

Runoilija Joel Mäkipuro avaa eräässä teoksensa Periferia (Poesia 2023) runossa hyvin nuoruuden haurautta:

Varhaisvaiheiden jälkeen ne muuttuvat väritykseltään
ja kuvioinniltaan, alkavat yhä enemmän muistuttaa
täysikasvuisia ja vapautuvat koteloistaan kouristuksenomaisesti nykien. Tämä on niiden elämän vaarallisin vaihe,
jolloin ne ovat alttiimpia tapaturmille ja väärinkäytöksille.
Myös niiden tajunnassa tapahtuu laajoja muutoksia.
Viimein nahan alta paljastuu aikuinen yksilö.

Lukio oli minulle sitä aikaa, jossa pystyin turvallisessa ympäristössä ihmettelemään ja tutkimaan, kuka hemmetti minä oikein olen. Sain tilaisuuden sekä kasvaa että korjailla yläkoulun jättämiä jälkiä.

Yläaste tuli minulle aikoinaan vähän järkytyksenä. Olisin mielelläni vielä roikkunut lapsuuden rippeissä, mutta se yläkoulun ilmapiiri pakotti kasvamaan nuoreksi liian nopeasti. Ja yläasteella se tarkoitti opettelemista pukeutumaan ja olemaan niin, että ei erotu joukosta. Yläasteikäisten nuorisokulttuuri oli siihen aikaan normeiltaan ahdas ja epävarmuutta huokuva. Sen jälkeen pääsin onneksi lukioon, jossa oli tilaisuus kasvaa omaksi itseksi. Niitä epävarmuuksia sai purettua vähän rakentavammin.

Pieni ja tiivis yhteisö

Tuollakin pöntöllä istuin varmasti monta kertaa

Erityisen tärkeää oli se, että lukio melko pieni ja lisäksi se oli musiikki- ja ilmaisutaitopainotteinen. Nämä asiat ei voineet olla vaikuttamatta siihen, että ilmapiiri lukiossa oli aika lämmin ja erilaisuutta sietävä. Siinä yhteisössä oli hyvä sekoilla, etsiä, löytää, hukata ja löytää taas. Siellä oli mahdollista heittäytyä päätäpahkaa esimerkiksi näytelmän tekoon vaikka en tiennyt alkuunkaan mistä on kyse ja miten sitä tehdään. Ei minusta näyttelijää tai edes näytelmäkirjailijaa tullut enkä ollut lavalla hyvä. Mutta menin sinne lavalle, vaikka olin kauhuissani. Eikä sen lukioyhteisön turvaverkon läpi päästetty putoamaan.

Akateemisessa mielessä ei ehkä ollut kovin merkittävää pelasinko oppitunneilla graafisella laskimella matopeliä ja tetristä juuri Niinivaaran lukiossa vai jossakin muualla. Muista syistä johtuen on ollut koko myöhemmän elämäni kannalta aivan keskeistä, että olin juuri Niinivaaran lukiossa. Maailma vyöryi silmille vaihto-opiskelijoiden kanssa hengaillessa ja oman vaihto-oppilasvuoden aikana. Jos eivät aiemminkin, alkoivat yhteiskunnalliset asiat mietityttää viimeistään Ecuadorissa hengitellessä kyynelkaasujäämiä mellakanjälkeisellä torilla. Sitä miettimistä jatkoin yliopistossa yhteiskuntatieteiden parissa ja jatkan edelleen, nyt toimittajana. Toimittajaksi päätymistä tietysti edisti se, että kirjoitin lukiomme lehteen Pro & Contraan suurimman osan lukioajasta. Lukiossa solmin myös varsin kestävän suhteen taiteen kanssa ja polku kriitikoksi oli aseteltu. Valokuvauskin alkoi kiinnostaa siellä lukion pimiössä ihmetellessä, vaikka en silloin mitään kuvannut. Nyt olen ammatiltani myös valokuvaaja.

Niinivaaran lukio oli varsin ainutlaatuinen paikka ja etenkin silloin minun aikoihini, muuutama vuosi sitä ennen ja muutama sen jälkeen meistä muodostui poikkeuksellisen tiivis ja kaikessa riitaisuudessaan ja hölmöilyssäänkin rakastava, lämmin yhteisö. Oli se myös vähän sisäänlämpiävä. Lukioikäisenä olisin luultavasti suorastaan järkyttynyt jos olisin tiennyt, että lapseni menee Lyseon lukioon. Lyseolaisia halveksittiin syvästi meillä paremmalla puolen jokea.

Kehitys kohti suuria yksiköitä

Muistot ovat tietysti kiinni myös rakennuksessa, mutta minulle henkilökohtaisesti rakennuksen purkaminen ei enää ole suuri tragedia, koska tein surutyöni jo silloin kun Niinivaaran lukio vuonna 2015 lakkautettiin. Jo aiemmin, vuonna 2014 pidin Enon lukion lakkauttamista typeränä ratkaisuna Joensuun päättäjiltä, mutta siihen minulla ei ollut henkilökohtaista kytköstä. Niinivaaran lukion lakkauttaminen meni kunnolla tunteisiin.

Itse asiassa surutyötä tehtiin jo kauan ennen varsinaista lakkauttamista. Ensimmäisen pidemmän toimittajapestini aikaan kirjoitin kolumnin otsikolla ”Uhrataan lapset, että saadaan täysiä koulurakennuksia” (Karjalainen 7.10.2008). Siinä totesin, että kattava kouluverkko edistäisi paremmin lasten ja nuorten hyvinvointia, mutta kehityssuunta oli aivan toinen. Silloin nuorena toimittajana lähes 20 vuotta sitten olin taipuvainen dramaattisuuteen. Kirjoitin:

Rahastahan se lopulta on kiinni. Suuremmissa yksiköissä oppilaille saadaan peruskoulun päättötodistus käteen ja valkolakki päähän halvemmalla. Koulupudokkaat ja syrjäytetyt tosin saattavat lisääntyä, mutta marginaalissa on onneksi tilaa kun Gerdt, Auvinen ja Saari ovat porukasta poissa.

En tiedä muotoilisinko asiaa tänä päivänä aivan samalla tavalla, mutta mielipidettäni en ole muuttanut. Tai ehkä muotoilisinkin.

Pasi Huttunen