Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Luen lapsilleni, jottei heistä tulisi idiootteja

10.03.2016

Juuri kuusi vuotta täyttänyt poikani lukee Inka
Nousiaisen kirjoittamaa ja Satu Kettusen kuvit-
tamaa lumoavaa Yökirjaa
Yläkoulun äidinkielenopettajana olen usein kuullut kysymyksen, mitä järkeä on romaanien lukemisessa. Moni pitää varsinkin kaunokirjallisuuden lukemista tarpeettomana ajanhaaskauksena, tylsänä puuhana tarinasta kun voi nauttia nopeammin, helpommin ja viihdyttävämmin, kun sen katsoo elokuvana. Tällaiset ihmiset ovat imbesillejä ja kaiken lisäksi väärässä. Lukeminen, kuten tunnettua, kannattaa aina. Mitä todennäköisimmin erityyppisten ääriryhmien pelinappulat eivät ole lukuniekkoja. Vaikea myöskään kuvitella kovin monen Odinin soturin viettäneen lapsuuttaan isän tai äidin sylissä Tiitiäisen satupuuta kuunnellen.
Luonnollisesti itse tein lapsena paljon muutakin kuin luin, toisin kuin ammattini perusteella voisi kuvitella. Olen nimittäin melko tyypillinen yläkoulun opettaja: alalle ajautunut. Toki minä luin, ja minulle luettiin. Isä luki Kirsi Kunnaksen ja Marjatta Kureniemen runoja meille ääneen niin paljon, että opin useamman ulkoa. Saimme myös Kunnaksen runoista poimittuja lempinimiä: siskoni oli toisinaan Sammakon Ammakko, toinen Makon Kon QUppo-Nallet isä luki myös, luultavasti sen vuoksi, että sattui olemaan Elina Karjalaisen pojan armeijakaveri. Ei ison perheen vanhemmilla ollut kuitenkaan ylen määrin aikaa lukea, edes iltaisin. Onneksi oli muitakin lukijoita: kodinhoitaja luki ärsyttävät Pupu TupunatMiinat ja Manut ja Maikki Harjanteen Minttu-kirjat. Aino-täti luki persoonallisella äänellään Eduar Uspenskin Fedja-setää, joka ei Antti Wirmavirran lukemana äänikirjana tuntunut oikein miltään, vaikka miestä näyttelijänä arvostankin.
Kun opin lukemaan, veivät klassikkosarjakuvat mukanaan romaanien jäädessä vähemmälle huomiolle. Sisarusten kanssa käytiin joka keskiviikko verinen kilpajuoksu koulubussipysäkiltä postilaatikolle; Aku Ankka oli tullut päiväpostissa, siinä inhottavan ja väkivaltaisen näytelmän syy. Torstaisin hain kirjastoautosta Lucky LukejaTinttejäAsterixejaBlueberryjä ja Tarmo Koiviston Mämmilöitä. Televisiottomassa kodissa tuli tekemisen puutteessa lehteiltyä läpi myös isosiskojen Villivarsat ja Hevoshullut, vaikka täytyy myöntää, etteivät niin vaatimattomat hengentuotteet sanottavasti aivotoimintaani kehittäneet.
Kahlasin jonkin verran romaaneita jo alakouluikäisenä, vaikka ne sarjakuvien varjoon hieman jäivätkin. Muistan lukeneeni muutamia Vihreä Varis -sarjan kirjoja, samoin Enid Blytonin Sos-kirjoja. Äänikirjoja sen sijaan ahmin lähes joka ilta: monta C-kasettisoitinta kului loppuun, kun kuuntelimme veljeni kanssa Peppi PitkätossuaVaahteramäen EemeliäKalle MestarietsivääKodin satuaarteita Lasse Pöystin lukemana tai Blytonin Seikkailu-sarjaa. Joskus tuntuu, että kuulin lapsuudessani enemmän pehmeän eleettömän Jarmo Heikkisen ja lämpimän äidillisen Inkeri Walleniuksen ääniä kuin omien vanhempieni.
Yläasteikäisenä innostuin lukemisesta toden teolla, kun isä lahjoi viiskymppisellä lukemaan kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Sen jälkeen sain vielä yhden rahapalkinnon lukemisesta: toinen paavonurmi heltisi, kun luin kahdeksannen luokan joululomalla Linnan Pohjantähti-trilogian. Sanotaan näin, että luettuani ensimmäisestä osasta kolmasosan isä olisi voinut takavarikoida teoksen ja vaatia kirjaa vastaan juoksijasuuruutta takaisin  olisin maksanut. Sen jälkeen lukemisesta ei ole tarvinnut minulle erikseen maksaa, päinvastoin: kirjakaupat ja -divarit ovat ansainneet lukuharrastukseni ansiosta.
Olen pyrkinyt siirtämään paljon antaneen lukuharrastuksen myös lapsilleni. Heti, kun lapset ovat jaksaneet keskittyä vähintään kaksi sekuntia kerrallaan, olemme alkaneet katsella erilaisia kuva-, kurkistus- ja ääninappikirjoja. Tälläkin hetkellä kurkistelemme kuopuksen kanssa eläimiä Näin me asumme Maatilalla -kirjasta, etsimme Pikku Myytä piilosta, ihmettelemme Pingviinin härskiä käytöstä päiväkodissa ja leikimme yhdessä Anteron kanssa Anne Peltolan lastenkirjoissa. Isompien lasten kanssa valikoima on jo huomattavan laaja: tokaluokkalainen esikoinen lukee jo omatoimisesti muun muassa Nopolan siskosten Risto Räppääjiä ja Tuula Kallioniemen Karoliina-kirjoja. Edelleen iltasadut kuitenkin kelpaavat. Vuosien varrella on luettu muun muassa yökyläilevästä EmpustaRasmus-nallestaBarbapapoistaPekka TöpöhännästäPikkuisesta LotastaEemelistäPepistäKristiina Louhen Ainosta ja TompastaSanna Pellicionin OnnistaTove Appelgrenin Vesta-LinneastaSven Nordqvistin Viirusta ja PesosestaMauri Kunnaksen koirista, Tiina Nopolan SiiristäAino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatusta ja PatustaVeera Salmen ihanasta Puluboista ja ponista ja paljon, paljon muusta. Ja todella edelleen jatkavat Inkeri Wallenius ja Jarmo Heikkinen kasvatustyötään illan pimeinä tunteina, kun uni ei meinaa tulla. Luetut kirjat tulevat usein myös seuraavan päivän leikkeihin. Kyllä minua niin elähdytti katsella ja kuunnella tytärtäni, joka ratsastaessaan Veljeni Leijonamielen mukaan Rimmaksi ja Fjalariksi nimeämillään leikkihevosilla hyräili Seitsemästä koiraveljeksestä oppimaansa värssyä: “Mitä minä huolin, veitikka nuori, jolla on rinta kuin tunturi-vuori!”
Lasten myötä olen ensimmäisiä kertoja kiinnittänyt huomiota myös lastenkirjojen kuvitukseen, tai paremminkin siihen, kuka ne usein lapsia erityisesti viehättävät kirjat on kuvittanut. Ennen toissakesän Haapsalun-matkaa en koskaan ollut kuullutkaan kuuluisasta Lindgren-kuvittajasta Ilon Wiklandista. Nyt tiedän, että lapset uppoutuvat Sven Nordqvistin yksityiskohtaisiin kuviin sangen pitkäksi aikaa, lumoutuvat Satu Kettusen kuvittaman Yökirjan unenomaisista kollaasikuvista ja viehättyvät Matti Ruokosen kummallisesta kuvituksesta Jukka Laajarinteen Mummon kone -kirjassa. “Kuka tämän on kuvittanut?” kysyi tyttäreni minulta viimeksi eilen aloittaessaan Paula Norosen uusinta Supermarsu-teosta. 
Palaan alun väitteeseeni: lukeminen kannattaa aina. Oppilaat kysyvät, miksi näin. Vastaan, että monestakin syystä. Kirjallisuuden avulla olen päässyt matkustamaan halki aikojen ja paikkojen, tutustunut erilaisista kulttuureista ja historiallisista ajoista tuleviin monenkirjaviin ihmisiin, oppinut heidän ajattelutavoistaan ja maailmankuvistaan. Olen oppinut historiasta, tunteista, kielestä ja kulttuurista valtavasti. Olen päässyt seikkailemaan lukemattomissa paikoissa kirjallisuuden avulla: Linnan mukana olen nähnyt 1800-luvun torppareiden puutteen, kansalaissodan, talvi- ja jatkosodan, Kiven mukana olen asunut Impivaaran metsissä. Waltarin opastuksella olen nähnyt muinaisen Egyptin, Henryk Sienkiewiczin maalaamana muinaisen Rooman. Tadeusz Borowskin silmin olen nähnyt Auschwitzin kauhut, Nadime Gordimerin mukana Apartheidin raakuuden. Gabriel García Márquezin luomisvoiman avulla olen seikkaillut Kolumbian viidakoissa, Steinbeckin matkassa kokenut Yhdysvaltojen keskilännen 1930-luvun Dust Bowlia pakenevien ihmisten hädän. Tänä vuonna olen muun muassa kulkenut tokiolaisilla rautatieasemilla Haruki Murakamin johdattelemana ja maannut marokkolaisessa vankityrmässä Tahar Ben Jellounin tuudittamana. Vaikka käytän pääosan ajastani muuhun kuin lukemiseen enkä pidä itseäni varsinaisena lukutoukkana, voin sanoa, että kirjallisuus on opettanut minulle suunnattoman paljon. 
Kirjallisuus ei ole vain henkilökohtaista. Saksalaisen ohjaaja-näyttelijä Jenny Erpenbeckin sanoin kirjallisuudella on ”kyky taistella historian tuhoisia voimia vastaan ja osallistua kulttuurisen muistin rakentamiseen työstämällä traumaattista menneisyyttä”. Tai kuten ystäväni, Novellit 2016 Martti Joenpolven novellikilpailu -teoksessa (Gummerus, 2016) esikoisnovellinsa julkaissut Lauri Kenttä kiteyttää: ”Lukeminen vahvistaa ihmisen henkistä toimijuutta. Se opettaa visiomaan mahdollisia vaihtoehtoja jaetussa sosiaalisessa maailmassa, jossa toimiminen on aina sattumanvaraista. Kerronnallinen ajattelu tarjoaa liikkumatilaa myös siellä, missä yleensä ei viihdytä, eli vaikeiden tunteiden parissa. Tarinallisuuden avulla on mahdollista luoda maailmaan historiallinen aspekti ilman, että oma toimijuus häviää. Tarinat, jotka amputoivat ihmiseltä nämä henkiset kyvyt, ovat huonoja tarinoita; ne palvelevat enemmän valtaa kuin yksilön omaa toimintaa.”

Tarvitseeko enää kysyä, miksi luen ja miksi haluan lukea lapsillenikin? Kertaan ja korostan vielä: lapselle ääneen lukeminen kehittää häntä monin tavoin, niin kielellisesti, älyllisesti kuin sosio-emotionaalisestikin. Harwardin yliopistossa tehty tutkimus osoittaa kaiken muun hyvän lisäksi lasten hyötyvän erityisesti siitä, että lukija on nimenomaan isä. Minä en halua, että lapseni altistuvat aivopesulle, kasvavat pelkäämään vierautta ja lietsomaan vihaa. Toivon, että heistä tulee suvaitsevaisia mutta kriittisiä, ajattelevia ja empaattisia. Siihen tarvitaan, totta kai, myös kasvatusta ja hyvän esimerkin antamista, mutta kirjallisuuden ja lukemisen osuutta ei kannata väheksyä. Sanotaan, että vähäosaisuus on periytyvää. En uskalla väitettä kiistää, mutta totean silti, että perinnöllisyys koskee ennen kaikkea henkistä vähäosaisuutta. “Vaikka lapsuudenkotini oli rahaton, tunsimme olevamme varakkaita ihmisiä”, muisteli eräs ystäväni lapsuuttaan. Ystäväni koti oli henkisesti rikas. Heillä todennäköisesti luettiin paljon. 
Otto Kallioranta

4 vastausta artikkeliin “Luen lapsilleni, jottei heistä tulisi idiootteja”

  1. Kirsti-täti sanoo:

    Pikku vinkkinä: luimme lapsille ääneen Seitsemää veljestä ja se kolahti.

  2. Otto sanoo:

    Samaa olen yrittänyt, vielä toistaiseksi Kunnaksen koiraversio vei voiton. 🙂

  3. Anonyymi sanoo:

    Aina yhtä mukava lukee sun tekstejä. Meininki teillä sekä 80-90 -luvuilta, että nykyajalta kuulostaa erittäin tutulta. 🙂
    T:ex-kämppis Eko

  4. Otto sanoo:

    Kiitos Eko! 🙂

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »