Lapseni käyttää lapsilta kiellettyä sovellusta puhelimellaan
Koulun vanhempainillassa oli hiljattain nuorisotyöntekijä kertomassa sosiaalisesta mediasta. Pääasiallinen viesti oli, että sosiaalinen media on lapselle ja nuorelle äärimmäisen vaarallinen paikka. Esityksen pitäjä oli aika taitava retorisesti ja sai yleisön mukaansa. Tuli mieleen hiukan vähemmän hupsu versio niistä takavuosien huumevalistuspätkistä, joissa selitettiin kuinka ”nuoresta tulee psykoottinen ja hän murhaa perheensä jos kokeilee marihuanaa!”.
Ei sinänsä, onhan sosiaalisessa mediassa uhkia ja riskejä. Toivoisin silti jotenkin kokonaisvaltaisempaa esittelyä. Toivoisin jopa sitä, että lapsia enemmänkin opetettaisiin turvallisempaan käyttöön. Ikärajasuositukset ovat paikallaan sinänsä hyvästä syystä, mutta niin ovat elokuvienkin. Ja kuka ei lapsena katsonut ikäisiltään kiellettyjä leffoja koskaan? Silti meiltä ei kielletty elokuvia kokonaan. Tässäkin someasiassa tulee mieleen, että liekö paras hyvän vihollinen? Liian tiukoilla linjoilla rajataan pois paljon järkevää ja hyödyllistä.
Amerikkalainen tutkija Danah Boyd* toteaa kirjassaan It’s Complicated, että sosiaalinen media todellakin on nimensä mukaisesti hyvin sosiaalinen paikka, ja että nuoret käyttävät sitä siksi. Lapset ja nuoret ovat siirtyneet sosiaaliseen mediaan, koska fyysisessä todellisuudessa liikkuminen ja yhdessäoleminen on yhä rajoitetumpaa. Yhteisömedia on kontrollista vapaa yhteisöllisyyden alue kun lapsijoukko ei enää voi kirmailla ympäri mantuja vapaasti niin kuin ennen. Minun liikkumiseni lapsena oli huomattavasti vapaampaa kuin omilla lapsillani, mutta tilanne on toki Suomessa ihan hyvä verrattuna esimerkiksi Boydin kuvauksiin amerikkalaisten lasten arjesta, jossa edes kotikadulle ei välttämättä pääse leikkimään ilman tiukkaa valvontaa – ei edes teini-iässä lapsuudesta puhumattakaan. Boydin kirjan luettuani ilahduttaa aina vähän kun näen kaupungilla varhaisnuoria hengailemassa vailla kontrollia.
On jo muodostunut Suomessakin sosiaaliseksi normiksi, että koululaisilla on älypuhelimet. Se ei välttämättä ole hyvä asia, mutta tosiasia se on. Onneksi älypuhelimettomuus ei vielä tietääkseni ole kovin paha normirikkomus, mutta käytännössä useimmilla kuitenkin on se puhelin. Se tarkoittaa, että niillä pääsee nettiin. Se taas tarkoittaa, että jossain vaiheessa lapsi voi hyvin näppäillä puhelimen selaimeen vaikkapa nettiosoitteen https://www.ylilauta.org/b/ tai päätyä vaikkapa Mv-lehden sivuille. Netistä löytyy kaikkea oikeasti arveluttavaa. Nettiosoitteita voi puhelimen selaimesta blokata tai estää koko laitetta pääsemästä nettiin. Silloin ongelmana on toki se, että älypuhelin ilman nettiyhteyttä on lähinnä tavallista huonompi, mutta huomattavan kallis väline soitteluun. Peruskännykän saa parilla kympillä ja se on puhelimena usein laadukkaampi.
Eri puolet asiasta on hyvä tietää, enkä ole tässä sanomassa, miten pitää tehdä. Mutta en myöskään kiellä kohta kahdeksanvuotiastani käyttämästä Whatsappia. Tuo estämisten ja rajoittamisten tie on niin vaikea kulkea loppuun saakka, että en millään jaksa, enkä halua. On helpompaa jutella lapsen kanssa netin ja sosiaalisen median hyvistä ja huonoista puolista, ja kehottaa kertomaan ja juttelemaan jos törmää siellä johonkin hämmentävään, ahdistavaan tai pelottavaan. Siellä Whatsappissa ei vielä tässä vaiheessa tapahdu asioita vanhempien tietämättä. Onkin aivan valloittavaa seurata, kuinka rikkaaseen viestintään lapsi pystyy esimerkiksi mummonsa, serkkunsa ja joidenkin samaa sovellusta käyttävien kavereidensa kanssa.
Pasi Huttunen
