Lapsemme yksin

Vaihdoin ala-asteella koulua kesken lukuvuoden. Jännitys ensimmäisenä päivänä uudessa koulussa oli mieletön. Muistan pitkät tuijotukset, kun yritin asettautua haparoiden vieraaseen ympäristöön ja uusiin, omituisiin käytäntöihin (luokkaan ei enää mennäkään kengät jalassa).

Näin usein opettajan kasvot ikkunassa välituntien aikana ja arvelin hänen silloin tarkkailevan, olenko löytänyt kavereita. Sisäänpääsy pihan piireihin oli kieltämättä hankalaa. Olin lapsi, jolle ei ollut luontaista hakeutua sosiaalisiin tilanteisiin, se ”hiljainen mutta muuten mukava” -tyyppi, joka viihtyi enemmän laidalla kuin keskellä. Kun huomasin opettajan tarkkailun ruudun takaa, otin tavakseni näytellä, että joku koulukavereistani kutsui minua ja lähdin juoksemaan tätä kuvitteellista hahmoa kohti tarmokkaasti. Olen jälkeenpäin huvittuneena miettinyt, miltä juoksupyrähdykseni ovat mahtaneet näyttää hänen silmissään. Yksinolon ja yksinäisyyden rajaa on ulkopuolelta vaikea erottaa, kokijalleen raja on tietysti kirkkaan selkeä. Minä olin itsekseni viihtyvää sorttia, enkä ahdistunut yksin vietetystä ajasta.

Lapsen maailmassa hiljattain julkaistu artikkeli valottaa yksinäisyyden taustoja ja vaikutuksia. Artikkelin herättämät ajatukset voisi tiivistää kolmeen kohtaan. 1) yksinäisyys voi pahimmillaan olla ihmiselle aivan erityisen tuhoavaa, 2) yksinäisyys on hämmästyttävän yleistä lasten ja nuorten keskuudessa, mutta 3) siihen johtavia tekijöitä voi tunnistaa ja niitä vastaan voi kamppailla.

Yksinäisyyteen ajautuminen alkaa hitaasti ja yleensä jonkin pienen ”erilaisuuden” kautta. Näitä tapauksia on varmasti moni meistä saanut tavalla tai toisella todistaa vaikkapa juuri koulutaipaleen aikana. Erilaiset vaatteet, erilaiset vanhemmat, erilainen koti, erilainen puhetyyli. Syyt, joilla jotakuta aletaan hylkiä, ovat aina ja väistämättä typeriä. Kuten artikkelissa todetaan, kehittyessään yksinäisyys on siitä syystä erityisen julma kumppani, että se saa ihmisen tuntemaan itsensä vialliseksi, muille kelpaamattomaksi. Vähitellen yksinäisyydestä tulee osa identiteettiä, eikä kierrettä ole helppo katkaista. Häpeä siitä, että ei ole saanut ketään kiinnostumaan itsestään, saattaa johtaa yksinäisyyden salailuun. Ymmärrän tämän, yritinhän itsekin peittää opettajalta sen tosiasian, että minulla ei ollut aluksi kavereita uudessa koulussa.

Meidän aikuisten on tärkeätä tiedostaa, että lapset saattavat olla taitavia salaamaan asioiden todellisen puolen. Aistit kannattaa pitää herkkinä, kun heiltä kysyy, onko kaikki kunnossa. On kuulosteltava taukoja sanojen välissä, ongittava merkityksiä äänenpainoista. Lapsia voi estää joutumasta yksinäisyyden itseään ruokkivaan kuiluun, mutta se vaatii tuekseen konkretiaa.

Taapero on vietävä ulos ihmettelemään lajikumppaneita. Leikki-ikäiselle täytyy osoittaa, että muihin tutustuminen on jotain sellaista, mitä tekee mielellään, vailla ennakkoluuloja. Minulla ei välttämättä ole leikkipuistossa kohtaamieni vanhempien kanssa mitään yhteistä, mutta yritän muistaa, että ainakaan se ei saa estää meidän lapsiamme leikkimästä yhdessä.

Koululla on tietenkin aivan erityinen rooli siinä, että se voi tehdä erilaisuudesta lapsia yhdistävän tekijän ja voimavaran, ja ennaltaehkäistä osaltaan yksinäisyyteen johtavia tekijöitä. Artikkelissa mainitaan esimerkki, jossa luonteeltaan erilaiset lapset laitettiin toimimaan yhdessä ja vaikutukset olivat hankalan alun jälkeen positiivisia. Tällaisen toimintamallin, jossa toisesta tullaan tietoiseksi kohtaamalla tämän erilaisuus, todella toivoisi leviävän laajalle.

Ideaalitilanne on, jos erottavien tekijöiden sijaan toinen opitaan näkemään peilinkaltaisena, josta heijastelee aina takaisin jotain itselle tuttua. 

Vesa Liminka