Kirja, joka teki vaikutuksen

Topi Linjama: Viisikko

”Isä luki minulle ja pikkuveljelleni, kun olimme pieniä. Makasimme vanhempiemme parisängyssä selällään, isä keskellä ja me hänen kahta puolta. Mieleen on jäänyt Suuren satukirjaston tarinat, mutta myös vähemmän painavat (ihmettelen, miten isä jaksoi pidellä isoa satukirjaa) kirjat, kuten Enid Blytonin Viisikot. Olin ehkä kuuden tai kahdeksan ikäinen.

Sittemmin luin Viisikoita ja Seikkailu-sarjaa omin päin. Erityisen paljon pidin sarjakuvamuotoon sovitetusta Viisikko-albumista.

Olin jollain tavoin ihastunut kirjasarjan Pauliin/Paulaan (englanniksi George/Georgina), poikatyttöön, joka oli rohkeampi kuin muut ryhmän jäsenet. Paulin hahmo laajensi käsitystäni sukupuolesta. Muistelen hänen ajaneen sarjiksessa poikien polkupyörällä. Paulin hahmon esikuvana oli kirjailija itse.

Viisikko-vaihe meni nopeasti ohi, mutta se jätti jälkensä. Yhä vielä voin kuvitella linnojen rauniot, kumpuilevat nummet, nurmikolle levitetyn liinan, jolle on katettu runsas kananmunilla ja lihalla höystetty retkilounas.”

Otto Kallioranta: Seitsemän veljestä

”Elämäni ensimmäinen merkittävä lukukokemus on – uskokaa tai älkää – Seitsemän veljestä, kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven ainoa romaani. Olin kahdeksasluokkalainen, kun isäni, Kiven tuotannon harras ihailija, kaivoi taskustaan alvaraallon: ’Saat poika viisikymppiä, jos luet tämän’, hän lupasi ja tarjosi kirjaa.

Tartuin rahaan, isä veti sen pois ja ojensi niteen.

Aloitin urakan vessalukemisena, veljekset ilkeästi häpäisten, voisi joku sanoa. Siirryin sohvalle, lukemiseen tuli imua. Vähitellen värikkäät sanat ja solvaukset, virkkeiden jäljittelemättömän omintakeinen rytmi sekä veljesten riemukkaan ajattelematon ja lyhytjänteinen käytös suorastaan huumasivat minut: miten tällaista on kirjoitettu ja vielä suomeksi!

Moni isän käyttämä lempinimi, uhkaus, solvaus, hellittelysana ja luonnehdinta löysi alkukotinsa: ’Voidelkoon Otto karhu-ihralla selkänsä, ennen kuin tulee eteeni!’ ’Missä on visapäinen puukkoni?’ ’Minä sivuun häntä hieman’, ’ruskeanahkainen töpsä’, ’ei käy kuntoon nuhdella minua kuin laimeasilmäinen pappi’, ’te mullisaukot ja koirankuonolaiset!’ Ja moni, moni muu.

Seitsemän veljeksen ansiosta opin rakastamaan suomen kieltä. Minusta tuli äidinkielenopettaja – lienee Kiven syytä sekin.”

Seitsemän veljestä postimerkissä vuonna 1970. Kuva: Wikipedia

Aapo Lehtinen: Soturi Matiaksen miekka

”Lukuharrastuneisuuteni ei ala-asteiässä millään tavalla viitannut siihen, että valmistuisin aikanaan yliopistolta kirjallisuuden oppiaineesta. Sarjakuvia luin paljon, Lucky Luket, Asterixit, Tintit. Aku Ankka putosi postilaatikkoon joka keskiviikko.

Nykyään nuo ymmärtää hyvin tärkeiksi kulttuurisiksi teksteiksi; Asterixia hehkutti latinan peruskurssin pitäjä, ranskalaisista sarjakuvista Niilo Pielinen taisi päästä Le Monde -lehden vuosisadan tärkeimpiä kirjoja käsittävälle listalle.

Ensimmäinen ”oikea kirja”, romaani, kovakantinen ja paksu, jonka muistan innolla lukeneeni oli Brian Jacquesin Soturi Matiaksen miekka vuodelta 1986 (suomennettu 1998). Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi sedältäni sillä linkillä, että päähenkilön, tai oikeastaan -hiiren, nimi sattui olemaan sama kuin toinen nimeni.

Soturi Matiaksen miekka aloittaa yli 20-osaisen Redwallin taru -sarjan, josta noin puolet on suomennettu. Kyseessä on Harry Potteria edeltävää lasten- ja nuorten fantasiaa. Muistikuvani perusteella luokittelisin sen sopivan paremmin nuorille kuin lapsille, niin jännäksi meno yltyy kun Ruoska-Clunyn johtama rottajoukko saapuu rellestämään Redwallin hiiriluostariin. Eri eläinten täyttämä maailma on sukua esimerkiksi Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee tai Richard Adamsin Ruohometsän kansa -teoksille. Tällainen tarinankerronta taitaakin olla briteille ominaista.

Redwallin taruston parissa muistan jatkaneeni muutaman osan verran, mitä nyt silloin oli kaupunginkirjaston hyllyille päätynyt. Erityismaininnan ansaitsee kirjasarjan kansikuvataide. Matiaksen miekan kannessa paineleva rottien täyttämät hevosrattaat ovat itselleni hyytävä näky edelleen.

Soturi Matiaksen miekan ensimmäisen edition kansikuvan on luonut Pete Lyon. Kuva: Wikipedia

Jacquesin tuotantoa alettiin suomentamaan 2000-luvun vaihteessa ja se taisi jäädä sen myötä hieman Rowlingin varjoon. Sankariksi kasvavan pikkuhiiren tarina on kuitenkin hyvin suositeltavaa sellaiselle lukijalle, joka haluaisi hieman perinteisiä satumaailmoja avarammille tantereille mutta jota eivät vielä Sormusten herran oluenpanemiset ja piippureseptit kiinnosta.”

Samu Heikinmatti: Kaikki isäni hotellit

”Olin ala-asteikäinen, ehkä kolmannella tai neljännellä luokalla, kun sattumalta tutuilla hoidossa ollessani katsoin VHS-kasetilta Kaikki isäni hotellit -elokuvan. Jokin leffassa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, vaikka olin aivan liian nuori ymmärtääkseni teoksen teemoja.

Samana vuonna tajusin, että Kaikki isäni hotellit löytyy myös John Irvingin kirjoittamana romaanina kotikaupunkini kirjaston hyllystä. Se oli pakko lainata. Yritin aloittaa teosta parikin kertaa, mutta en päässyt pariakymmentä sivua pidemmälle, kunnes kolmannella yrittämällä romaani imaisi mukaansa.

Kaikki isäni hotellit ilmestyi englanniksi nimellä The Hotel New Hampshire. Kuva: Wikipedia

Keskiössä on Berryjen perheen kehityskertomus, joka kehyksinä toimivat perheen pyörittämät hotellit USA:ssa ja Wienissä. Näin kolmenkymmenen vuoden jälkeen on edelleen vaikea tavoittaa sitä, mitä 90-lukulainen esiteini romaanissa näki. Tarina on kieltämättä vetävä ja henkilöhahmot – kuten Irvingillä usein – karrikoituja. Teemat pyörivät toisaalta suvaitsevaisuuden, itsensä hyväksynnän ja elämänilon löytämisen ympärillä, mutta toisaalta kansien välistä löytyy menetystä, (seksuaalista) väkivaltaa ja insestiäkin. Ehkä temaattisten vastakohtien ristiriita veti minua puoleensa.

Teini-iän iskiessä Irvingistä oli helppo hypätä Bukowskiin ja muuhun raflaavampaan, jota siinä iässä on tapana lukea. Kaikki isäni hotellit on edelleen eräs suosikkiromaaneistani. Elokuva sen sijaan oli pettymys, kun katsoin sen muutama vuosi sitten uudelleen.”