Keskustelun vaikeus
Muistelen huvittuneena naiivia nuorta itseäni, joka kuvitteli joskus voivansa elää parisuhde-elämää, jossa osapuolten välillä vallitsee jatkuva sanaton ymmärrys. Kuvittelin ikuisesti riidattoman pariskunnan, joka kuin yhteen hitsattuna kokee kaiken aina samalla tavalla. Lisäsin kuvitelmissani tähän kokonaisuuteen vielä lapset, joiden kanssa käydään ongella, valmistetaan saalis rauhassa ja syvennytään sen jälkeen omaan tahtiimme kuka mihinkin. Sanoja ei tarvita, koska kaikki sujuu kuin itsestään.
Myöhemmin jouduin myöntämään itselleni, että puhuminen on ainoa keino selvitä tästä elämästä. Olin umpikujassa ja tunteideni kanssa täysin lukossa, kunnes tajusin avata suuni ja puhua. Vaikka ymmärrän puhumattomuuden ongelmat, minut jaksaa edelleen yllättää se, kuinka paljon toimivan parisuhteen ja perhe-elämän eteen on tehtävä taukoamatta töitä, nimenomaan keskustelemalla ja kyselemällä.
Haaste keskusteluun on ensinnäkin ajan löytämisessä. Siinä vaiheessa, kun lapset nukkuvat, aikaa ei halua käyttää mihinkään muuhun kuin tyhjentävään rentoutumiseen, johon ei mielestäni kuulu ongelmista keskusteleminen. Ehkä isompi haaste on kuitenkin siinä, että keskustelu ei käy minulta luonnostaan. Oletan kaiken olevan kunnossa, koska siltähän tämä nyt vaikuttaa tässä ympärillä. Minun on hankala noudattaa kuuntelemisen perussääntöjä, kuten silmiin katsomista. Jatkuva silmiin katsominen kanssakäymisessä on häiritsevää ja alan miettiä, näytänkö toisen silmissä varmasti vakuuttavalta. Tällöin keskittymiseni itse asiaan herpaantuu. Tuijottelen kuunnellessani mieluummin jotain elotonta kohdetta, kuten dvd-soittimen kelloa. Mutta voin vakuuttaa, että minä kuuntelen.
Solmukohtamme kommunikoinnin suhteen liittyvät paljolti siihen, että toisen lukeminen nopeatempoisessa ja väsyttävässä arjessa on vaikeaa. Tässä minä yleensä kompuroin: sanoihin liittyvät vihjeet ja todelliset merkitykset menevät minulta ohi. Vaimoni ilmoittaa olevansa väsynyt, johon kuittaan: ”huhhuh, niin kyl minäkin. Onneks pääsee nukkumaan kohta”. Peilaan tämän väsymyskeskustelun suoraan itseeni, sen sijaan että katsoisin ja ymmärtäisin häntä. Tämä hänen toteamisensa saattaa vielä toistua monena päivänä. Todellisuudessa hän on sanonut minulle kaikkina niinä päivinä: ”en jaksa, auta”.
Koen usein hyökkäyksenä tai syyllistämisenä, jos minulle ilmaistaan jokin parisuhteeseen tai lastenhoitoon liittyvä ongelma suoraan. Tästä syystä toinen jää mainitun esimerkkitapauksen mallin mukaisesti miettimään, miten ilmaista jokin asia niin, etten suuttuisi. Lopulta hän vihjailuun kyllästyneenä sanoo sen, äkkiarvaamatta vasten kasvoja. Suutun. Yleensä tämä purkaus tapahtuu myöhään illalla, jolloin kaikilla ongelmilla on tapana vähintään nelinkertaistua. Kun lopulta saamme asian käsiteltyä, ihmettelen, miksei hän ole sanonut mitään aikaisemmin.
Lapsiperheessä viestintää tapahtuu jatkuvasti, hiljaisia hetkiä ei ole. Jos ei muuten, niin asioita käydään läpi puhelimen välityksellä. Viestintä on nopeaa ja hetkessä kiinni, etenkin kolmannen lapsen ollessa vielä niin pieni. Välillä asiat ilmaistaan tiiviisti ja kaikenkattavasti. Vanhojen viestien selailu paljastaa, että keskustelu päivän mittaan voi olla esimerkiksi tällaista:
Vesa: ”onko mimmoinen fiilinki?”
Leena: ”kakkaa matolla”
Vesa: ”ok, tulen ennen neljää”
Vesa Liminka
