Kansansaduissa on voimaa

Jos minun pitäisi luetella 25 kirjaa, jotka ovat vahvimmin vaikuttaneet elämääni, listaan kuuluisi todennäköisesti Bruno Bettelheimin kirja Satujen lumous: merkitys ja arvo. Monet sen keskeisistä väittämistä vakuuttavat yhä, vaikka kirja on vuodelta 1975 ja sen hapatteena toimii freudilainen psykoanalyysi.

Bettelheim tekee eron kansansadun, myytin ja opettavaisen tarinan välillä. Viimeksimainittuja ovat esimerkiksi Aisopoksen sadut: niissä aikuinen saarnaa sormi pystyssä, että toimi lapsi näin, niin menestyt. Kansansatu ei saarnaa, mutta tyypillistä sille on onnellinen loppu. Myytti on aikuisten satu, jonka loppu ei ole välttämättä onnellinen.

Lapsen on tärkeää saada työstää kansansadun tapaista materiaalia, jossa hyvä voittaa pahan, väittää Bettelheim. Hänen mukaansa kansansatu tarjoaa lapselle välineitä kohdata pahuus maailmassa ja omassa sisimmässä. Onnellinen loppu vakuuttaa, että ongelmat on voitettavissa.

Aikuiset näyttävät lapsesta ylivertaisilta: he ovat isompia, vahvempia ja taitavampia. Kansansatu valaa lapseen uskoa: voit selviytyä, vaikka oletkin pienempi, heikompi ja kömpelömpi. Lapsi samastuu sadun päähenkilöön, joka kohtaa vaikeuksia, mutta selviytyy niistä. Ominaisuudet, joiden ansiosta päähenkilö selviytyy, voivat olla monenlaisia. Yksi tyypillinen piirre on päähenkilön nokkeluus – se on muuten piirre, joka monesti ärsyttää meitä aikuisia. Esimerkiksi tarinassa Kolme pientä porsasta tai Urhea pikku räätäli päähenkilö on nokkela ja rohkea. Sadussa Susi ja seitsemän pikkukiliä pienin kili säästyy, koska se on niin pieni. Hannu ja Kerttu selviytyvät, koska heitä on kaksi. Myös kauneus on yksi lapsen ylivertaisista ominaisuuksista.

Bettelheim rohkaisee lukemaan lapselle hänen lempisatuaan niin kauan kuin tämä sitä toivoo. Lempisadussa on jokin seikka, joka askarruttaa lasta; jokin asia, jota hän paraikaa työstää. Itse ujohkona lapsena pidin muun muassa sellaisista saduista, joissa käsiteltiin rohkeuden teemaa.

Aikuisen ei kuitenkaan pidä mennä esittämään lapselle tulkintojaan siitä, miksi tämä haluaa kuulla satua uudelleen. Aikuisen tulkinta – etenkin, jos se osuu oikeaan – saattaa musertaa lasta, varoittaa Bettelheim.

***

Pidin takavuosina satutunteja Joensuun ja lähialueen kirjastoissa. Kerroin lapsille mielelläni kansansatuja. Erityisellä lämmöllä muistelen kirjaa Tarinatie, jonka kuvitus ja kerronta ovat omaa luokkaansa. Pidän tavattoman paljon melkein kaikista kirjan saduista ja niin pitivät lapsetkin. Matkivat apinat, Lumoava laulu ja Pieni puuropata olivat omia suosikkejani. Ja tietenkin venäläinen kansansatu Kukonpoika Hopu-Hop, josta alla hieman lisää (tarina löytyy näköjään täältä).

Kissa, varis ja kukonpoika asuivat punaisessa mökissä. Joka päivä kissa ja varis – joiden voi ajatella olevan vanhempia – lähtivät metsään ruokaa etsimään ja kukonpoika – siis lapsi – jäi mökkiä vartioimaan. Kissa ja varis varoittivat ketusta, jolle ei pidä avata ovea.

Sitten kettu tuli kuin tulikin (tätä verbirakennetta tapaa vain saduissa) ovelle kolkuttamaan, väitti olevansa kukonpojan serkku ja lupasi tälle syötävää. Oraalinen himo voitti varovaisuuden, kukonpoika avasi oven ja joutui ketun säkkiin. Kaksi kertaa kissa ja varis kuulivat kukonpojan huudot ja pelastivat tämän, mutta kolmannella kerralla kettu sai vietyä kukonpojan kotiinsa. Kun kissa ja varis illalla tulivat kotiin, he huomasivat oven olevan auki. Lumessa oli ketun jalanjäljet, joita he lähtivät seuraamaan.

Kettu oli juuri aloittamassa illallista, kun kissa ja varis saapuivat paikalle ja jekuttivat ketun avaamaan oven. Kettu sai löylytyksen ja kukonpoika pelastui. Kissa ja varis eivät missään vaiheessa moiti kukonpoikaa varomattomuudesta.

Mikä on tarinan ydin? Mielestäni tämä: lapsi saa erehtyä eikä häntä silti hylätä.

***

Bettelheimin jälkeen suhteeni satuihin on muuttunut: nykyisin pidän satuja tosina siinä mielessä, että niihin on siivilöitynyt tärkeää tietoa elämästä ja ihmisenä olemisesta. Sama pätee tietenkin myytteihin. Hannun ja Kertun totuus on samantyyppistä kuin ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskertomusten totuus, ja se eroaa olennaisesti historiantutkijan, biologin tai fyysikon totuudesta. Sadun tieto ei kerro, mitä tapahtui ja miksi, vaan se pyrkii vahvistamaan meissä olevia inhimillisiä resursseja.

Topi Linjama