Isäpossu ja Maunulan Sonni

Ulkonäöstä, kirjoittaminen, sukupuolesta riippumatta, on aina riskaabelia hommaa. Tarkoitan siis omasta – muiden ulkonäöstä kirjoittaminen on älytöntä ja usein loukkaavaa. Miesten kehopuheestakaan yleisesti ei paljoa kirjoitella saati sitten miesten kehopositiivisuudesta.

Iän, elämänvaiheiden ja elintapojen tuomat muutokset ulkonäköön kuitataan usein väkinäisellä äijähuumorilla tai hymistellään pois keskustelusta. Harvoin näkee neutraalia tai hyväksyvää kehopuhetta miestenkään kohdalla, treeni- ja laihdutusvinkkejä sitäkin enemmän.

Myös vanhemmilla ikäpolvilla tuntuu olevan pakonomainen tarve kommentoida nuorempien syömisiä, syömättömyyksiä, lihomisia ja laihtumisia. Kyllähän se jälkensä jättää omaan kehonkuvaan yleisen ulkonäköihanteen lisäksi.

Aina tyytymätön

Joka tapauksessa ulkonäkö muuttuu. Minä en ole ollut koskaan itseeni tyytyväinen: Nuorempana olin liian laiha. Lihaksia puuttui, ja kaikki olivat isompia. Kolmenkympin jälkeen olin mielestäni liian lihava. Vaikka miten treenasin ja katsoin syömisiäni, koskaan ei ollut hyvä. Nyt kun katson vanhoja valokuvia, olen aina ollut ihan ihmisen näköinen. Juuri sellainen kuin nykyisessä mielessäni nuorta itseäni katson: ihan kivannäköinen kaveri mahasta tai hartioista riippumatta.

Ja silti – vaikka tiedostan kaiken edellä kirjoittamani – painiskelen ulkomuotoni parissa. Tämän blogin kirjoittajista Pasi on käsitellyt aihetta täällä ja Topi täällä.

Pasi porautuu isän kehon muutoksiin biologian vinkkelistä. Topi puolestaan erottelee yhteiskuntamme käsityksiä Miehestä ja Isästä. Kannattaa lukea molemmat (ovat lyhyempiäkin kuin tämä minun vuodatukseni).

Kilot ja kriisit karttuvat

Isyyden myötä painoa on tullut samaa tahtia silmäpussien kanssa. Kauluspaidan L Slim Fit on vaihtunut L Regular Fitin ylärajoille. Vyönreikää on pitänyt vaihtaa paria pykälää väljempään. Kaikkea en voi laittaa innokkaan punttitreenin ja massakauden piikkiinkään, vaikka kuinka haluaisin.

Syytin vauvavuotta ja koronaa, sillä se oli helpompaa kuin katsoa peiliin. Niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisesti. Jotenkin ajattelin, että minun aktiivisuuttani ei tuore vanhemmuus nujerra ja jaksan ainakin käydä lenkillä tai edes tehdä jonkinlaisen kotijumpan kolmesti viikossa. Kun ei lähisalillekaan voinut tartunnan pelossa mennä.

Väärässä olin: vauvavuosi, pandemia ja vääjäämättä lähestyvä nelikymppisyys tekivät tehtävänsä, ja komea vararengas ilmestyi sulostuttamaan vyötäröäni. Siitä seurasi kriisi. Ei kuitenkaan niin suuri, että olisin jaksanut elämäntaparemonttiin ryhtyä tai aloittaa ihmedieettiä. Ajattelin asian toisin.

Aloin hengittää. Miettiä, olenko tyytyväinen kehossani juuri nyt. Enimmäkseen vastaus oli myöntävä. Niinä hetkinä, kun tunsin itseni rumaksi, pysähdyin tarkastelin, mistä ruma olo johtuu. Tavallisesti syy paljastui samaksi kuin epäterveelliset nautiskeluvalinnatkin: väsymyksestä.

Minäkuva muuttuu

Huomasin, että hyvin levätyn yön tai ärmäkän salitreenin jälkeen peilistä katsoi katseenkestävä nelikymppinen kolli, jonka rintakarvat koristivat sangen maskuliinista rintakehää. Vielä muutama vuosi sitten niin muodikkaana pidetty dad bod sai sekin hyväksyviä nyökkäilyjä. Aloin kestää huonoja päiviä, jolloin kuvajainen oli omaan silmään vähemmän imarteleva. Otin jopa uimarannalla paidan pois, mikä on minulle harvinainen temppu!

Yhdistelin asioita, jotka tekevät minut iloiseksi juuri siinä hetkessä: treeniä, terveellistä syömistä, löhöilyä ja herkuttelua. Vyötärönympärys ei ole siitä kaventunut, mutta mieli on kirkkaampi, ja unikin maistuu jo paremmin. Tässä projektissa on toki auttanut perheemme kaksivuotias, joka ei enää herää aamuisin neljän-viiden välissä, vaan alkaa huudella “Isi, isi! Isäpossu!” vasta puoli seitsemän kieppeillä. Vilpitön kiitos siitä hänelle. Ja kyseenalaisempi kiitos Pipsa Possulle, josta olen uusimman lempinimeni saanut. (Edellinen lempinimi oli avovaimoni sarkastisesti antama Maunulan Sonni, mutta – Bob Dylanin sanoin – times they are a-changin’.)

Väsyneenä (kuten nyt, loman alkaessa ja viimeisiä työjuttuja taulukko-ohjelmaan nakutellessa) olo tuntuu edelleen joltain sohvanperukoille leviävältä jabbathehutilta. Huomenna hyvien yöunien jälkeen ja imakan jalkatreenin touhuttuani jo edellä mainitusta peilistä katsoo iloinen oman elämänsä Mister Maunula. Eihän se kansainvälisellä mittapuulla kova meriitti ole, mutta piisaa minulle. Vielä parempi olisi, jos osaisin katsoa vanhoja valokuvia ja sitä peiliä aina samalla silmällä.

Nyt, kun muu perhe on jo mennyt nukkumaan ja olen saanut työpäivän valmiiksi, nautin pari olutta ja palan raparperipiirakkaa. Ne tuovat onnen tässä. Onnellinen isäpossu. Onnellinen Maunulan Sonni.

PS. Pipsa Possu -sarjassa Isä Possu esittää balettia, punnertaa (hän huijaa vähän, mutta kukapa meistä ei), hyppii kuralätäköissä ja ilmoittaa ulkomuotonsa olevan täydellinen.