Isän ja pojan yhteinen taide herättää monenlaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä

Hyvin monella tavalla voi työn ja isyyden yhdistää, kuten tiedämme. On huonoja tapoja, jossa perhe ja lapset jäävät paitsioon ja syrjään. Sitten on parempia tapoja, jossa se tasapainoilu edes jollakin tapaa onnistuu. Sitten on valokuvataiteilija Sami Parkkinen, joka projektissaan Father & son tekee taidetta yhdessä poikansa kanssa. Projekti alkoi jo siinä vaiheessa kun lapsi oli taapero ja on sittemmin edennyt isän projektista yhä syvenevään yhteistekemiseen.

Projektin alku on hyvin tunnistettava pienten lasten vanhemmalle: Parkkisen huomio kääntyi toisaalle ja kaksivuotias piirteli väriliiduilla vedostamiin valokuviiin. Parkkinen sitten totesi, että kaksiveen käsittelyn jälkeen teokset olivat paljon kiinnostavampia. Parkkinen luonnehtii projektiaan:

Minua kiinnosti kuinka lapsi hahmottaa muotoja ja kuvaa asioita ja miten erilaiset muodot meihin vaikuttavat

Vanhempana on helppo ymmärtää ajatus siitä, että lapsen käsittelyn jälkeen teos on kiinnostavampi. Minullakin on kotona seinällä yksi vanhemman lapseni taaperoikäisenä taiteilema teos, joka kerta toisensa jälkeen lumoaa. Se on huolella ja ajatuksella maalattu. Tämän tiedän, koska näin taiteilijan työssään. On silti mahdotonta yksiselitteisesti sanoa mitään teoksesta, koska taapero ei sitä sen kummemmin selitellyt eikä pian täysi-ikäistyvä teini luultavasti kykene sitä sen paremmin selittämään. Silti kun sitä katsoo, on aivan ilmeistä, että se ei ole pelkkää maalin roiskimista kankaalle.

Lapseni maalasi taaperoikäisenä taulun. Se on upea.

Meillä ei lapseni kanssa kehkeytynyt yhteistä taideprojektia ja Parkkisten töissä kiehtovaa onkin seurata, kuinka homma kehittyy kun lapselle karttuu ikävuosia. Maria Faarinen luonnehtii asiaa hyvin Father & Son -kirjan (Jiang Vasli 2021) johdannossa:

Sylissä kannettavat pikkutaaperot ovat hetkessä pitkäkoipisia roikaleita, joiden ajatuksenjuoksua meidän on yhä vaikeampi seurata. Jos me vanhemmat joskus luulimme, että lapset kuuluvat meille, ovat meidän omiamme, nyt viimeistään havahdumme: he ovat meillä vain lainassa. Elämän itsensä omat. Heille kuuluu tulevaisuus, emmekä me pysty seuraamaan heitä sinne.

Joensuun taidemuseossa on elokuun loppuun saakka esillä Parkkisen näyttely Siirtymä, joka sisältää hänen teoksiaan vuosilta 2010-2024. Näyttely ammentelee Father & Son -projektista, mutta kun kuvia on vähemmän, on viesti täsmällisempi ja yhteiskunnallisempi. Parkkinen kuvailee Karjalaisen haastattelussa:

Vaikka ajat ovat vaikeita, on hyviäkin liikahduksia, esimerkiksi nuorison Elokapinaa, siirtymää tiedostavampaan ajatteluun. Maailma muuttuu jossakin hyvään suuntaan, suvaitsevampaan, ja sitten jossakin, esimerkiksi Venäjällä, aivan toiseen. Maapallo ei kestä tätä rasitusta. Samaa mallia ei voi jatkaa.

Onko oikein laittaa lapsensa naama näin julkisesti esille?

Yhteiskunnallisilta kysymyksiltä ei voi välttyä muutenkaan. On vaikea olla pohtimatta, mitä kaikkea se tarkoittaa Parkkisen lapsen kannalta, että hänen kasvonsa on ikuistettu ikonisiin, myös hyvin monissa paikoissa verkossa leviäviin valokuviin. Esimerkiksi tietoturvafirma puhuu ilmiöstä nimeltä ”sharenting” ja sen riskeistä. Me kyllä tiedämme nämä: identiteettivarkaus on riski, digitaalinen sisältö pysyy tavoitettavissa vaikka ei haluaisi, kuvien hallinta ei ole omissa käsissä ja lapsesta pystyy keräämään pelottavan paljon tietoa niiden kuvien avulla. Lisäksi on tietysti kiusatuksi joutumisen mahdollisuus.

Karjalaisen haastattelussa lapsi itse kertoo kaverinsa käyneen katsomassa näyttelyä Helsingissä ja todenneen, että oli outoa nähdä hänet valokuvissa. Parkkinen kertoo lapsen todenneen aivan hiljattain, että ”mä en halua olla julkkis”. Isä kertoo vastanneensa, että et sä oo julkkis. Mutta voiko isä sanoa näin. Onko se viruksen lailla leviävien meemien ja yhä monimutkaisempien algoritmien aikana hänen käsissään?

Toisaalta taideprojekti on varmasti ollut hyvin antoisa ja opettavainen sekä isälle että lapselle ja oletan sen myös lähentäneen heitä toisiinsa. Arvokasta sekin on. Ja ovathan ne hienoja teoksia.

Näyttely on kiinnostava ja upea, mutta sen toteuttamisen etiikkaan liittyy kysymyksiä, joihin ainakaan minulla ei ole vastauksia.

Pasi Huttunen