Huonolla isällä on hetkensä
Cappuccinosta, yksinäisyydestä ja hitaista pohdinnoista nauttiva, epäkäytännöllinen, hedonismiin taipuvainen sohvallameditoija voi aivan hyvin tulla isäksi, koska isäksi usein tullaan puolihuolimattomasti. Kuten muuten äidiksikin, koska “se nyt vain kuuluu tulla”. Niin kävi minullekin. Jos olisin aikoinani tehnyt psykologisen isä-soveltuvuustestin, olisin saanut hylsyn tai arvosanan välttävä. Onneksi en tehnyt, sillä nyt minulla on neljä loistotyyppiä, joita ilman en paljon isäblogia kirjoittelisi.
Aina olen hiukan tuntenut itseni epäsopivaksi isäksi, eikä tunne ole 14 vuodessa vähentynyt. Toisaalta olen huomannut, että huonollakin isällä on hetkensä, joka päivä jokunen. Kurkataanpa.
Oma hetkeni on yleensä aamulla. Olen aamuvirkku ja aamulempeä, mikä yhdistelmänä on lapsiystävällinen. Ja koska työni alkaa usein yhdeksän jälkeen, aamun lavea aikaikkuna täyttyy lasten ja omilla aamusäädöillä. Meidän perheessä säädöt ovat jo aika massiiviset. Mutta mutta, jotenkin oudosti pärjään siinä! Höveliyspäissäni saatan voidella koululaisille leivät, vaikka itsekin osaisivat, tai heittää teinin autolla yläkoululle, vaikka pyörälläkin pääsisi. Päälle vielä vähän olohuonesäbää ja ninja-go-miekkailua pikkumiehen kanssa, hyvän mielen pukemiset (se poika pukee mielellään!) ja hoitoon. Totisesti: aamuhetki, minun isähetkeni!
Töissä käytännössä unohdan olevani isä. Päivän aikana unohdan katsoa Wilman, siirtää hammaslääkäriajan tai varata vanhempainvartin. Muistan ainoastaan sen, että unohdin aamulla laittaa pojan hoitoreppuun paksummat hanskat ja nyt se palelee siellä. Vaan eipä palelekaan, koska hoitaja on niin paras, tämänkin muistan heti perään.
Jos minulla päivällä on isähetkiä, ne ovat koululaisten ja Snapchatin ansiota, ei minun; “Moiiiii isi”, “Sain bilsan kokeest ysin” ynnä muut snäppiselfiet, joita aallonharjasomettajaisälle tyttäriltä putkahtelee, pitävät ohutta mutta mukavaa isäfiilistä yllä.
Paljon olen iltaisin ja viikonloppuisin töissä. Silloin ei totisesti ole isähetkeni. Pyydän itseltäni, vaimoltani ja lapsiltani anteeksi pappeuttani, kadun kaikkea mitä ehdin ja joka kerta muistan, että katolilaisten pappien perheettömyydessä on kaikesta huolimatta pointtinsa. Mea culpa, kuuluu luterilainen tiivistys olotilastani. Huonon isän toistuvia sudenhetkiä sellaiset, syövät miestä.
Mutta jos päivä on hyvä ja olenkin lasten kanssa kotona, enkä ole harrastustaksikuskina eivätkä lapset nyhjää mobiililaitteilla, auvoisa isähetki saattaa hiipiä ruokapöytään tuosta vain. Olen nimittäin armoitettu keskustelija. Eilinen isähetkieni kruununjalokivi osui iltayhdeksään, kun teinin kanssa keskustelimme Kim Kardashianista, Fransiskus Assisilaisesta ja arvoista, joihin nämä henkilöt, aikansa tuotteet, meidät kiinnittävät. Voi sitä teinin ja isän silmien suloista säihkettä, kun suu kävi ja ajatus lensi! On meinaan isänsä tyttö tämä teini, sanon ylpeä väre äänessäni.
Mitenkäs sinun isähetkesi?
Heikki Nenonen
