Hämmennys on osa vanhemmuutta

Kun lapset olivat pieniä ja minä nuori, olin vanhemmuudessa nykyistä vakaumuksellisempi. Tarkoitan vakaumuksella perinteistä nousevia ajattelu- ja käyttäytymismalleja, jotka ovat pitkälti tiedostamattomia ja joita on vaikeaa perustella rationaalisesti. Intuitio on käsitteenä ehkä aika lähellä tätä.

Minulla oli vakaumus, jonka mukaan lasten on syötävä iltapala silloin ja silloin ja mentävä nukkumaan silloin ja silloin, pyrin pitämään kiinni ruoka-ajoista ja hampaiden pesusta ja varmistamaan, etteivät lapset syö karkkia alle kolmivuotiaina eivätkä polta auringossa ihoaan ja niin edelleen. Eli ei mitään kovin vakavaa vakaumuksellisuutta, mutta joka tapauksessa muistan ajatelleeni, että vanhemmalla on hyvä olla vakaumus siitä, mikä on lapselle hyväksi.

Pienet lapset eivät olleet kovin tasapäisiä neuvotteluosapuolia, joten vakaumukseen perustuva ylhäältä johtaminen oli jokseenkin helppoa. Mutta kun lapset ovat kasvaneet, he eivät niele mitä tahansa. Vaaditaan keskustelua, perusteluita. Nykyisinkin tunnistan itsessäni sellaista vakaumuksellista tai periaatteellista puolta, joka ei helposti taivu neuvotteluihin ja rationaaliseen keskusteluun.

Vanhemmalla ja lapsella on yllättävän usein sama päämäärä: hyvä elämä lapselle.

Viime viikkoina meillä on käyty kännykän käytöstä keskustelua, jonka pohjalta olen havainnut seuraavaa:

1. Maailma on monimutkainen ja kiihtyvässä muutoksessa.
2. Vanhemman on yhä vaikeampaa tietää, mihin suuntaan lasta olisi ohjattava, jotta hänellä olisi valmiudet kohdata tulevaisuus, josta tiedämme yhä vähemmän.
3. Vakaumuksellisuus ei auta ratkaisemaan uusia tilanteita, vaan pikemminkin saa tilanteet lukkoon.
4. Vanhemmalla ja lapsella on yllättävän usein sama päämäärä: hyvä elämä lapselle. Se on hyvä lähtötilanne keskusteluun vaikkapa ruutuajasta tai pelaamisesta, vaikka lapsen ja vanhemman käsitykset lapsen parhaasta saattavatkin olla joskus kaukana toisistaan.
5. Vanhemman hämmennys syntyy tunteesta, ettei hän tiedä, mikä on oikein. On oikein ja tervettä olla aina tietämättä, mikä on oikein.
6. Hämmennys on myönteinen asia: se kertoo, että esiin on noussut ongelma (jota vakaumuksellisuus ei luultavasti suostu tai kykene näkemään).
7. Tietämättömyys kertoo siitä, että maailma nähdään todellisemmassa karvassaan, monimutkaisena ja kiihtyvästi muuttuvana.
8. Oman tietämättömyyden tunnustaminen lapselle – ”en tiedä, mikä nyt olisi hyvää ja oikein” – ei merkitse epäonnistumista kasvattajana, vaan tosiasian sanomista lapsen kuullen.
9. Sen sijaan, että runnoisi läpi periaatteellisen näkemyksen, voi antaa asian jäädä avoimeksi.
10. Avoimiksi jäävien kysymysten ja tietämättömyyden sietäminen on lahja, mutta sitä voi myös harjoitella.
11. Kohtuus on hyvä tienviitta melkein kaikessa. Kannattaa luulla vähemmän ja rakastaa enemmän.

Kannattaa luulla vähemmän ja rakastaa enemmän.

Lasten kanssa keskustelimme siitä, mikä olisi järkevä aika kännykänräpläystä päivässä. Mistä senkin voi tietää? Faktoja älykännykän vaikutuksista ihmiseen on vielä aika vähän, koska tämä globaali ihmiskoe on kestänyt vasta vuosikymmenen. Täytyy yrittää haarukoida jotain omien kokemusten ja silmiin osuneiden lehtijuttujen pohjalta. Juteltiin koukuttavista sovelluksista, sinisestä valosta ja liikkumisen vähenemisestä. Ajateltiin kokeilla sellaista, että kännykkää hipelöitäisiin maksimissaan kaksi tuntia päivässä. Siitä voidaan tulla sitten alaspäin, jos siltä tuntuu.

Ja vanhemmat totta kai sitoutuvat näihin myös, muuten upotaan kaksinaismoralismin nevaan. Eilen olin kännykän ääressä tunti 54 minuuttia, tämän päivän saldo näyttää jäävän sen alle.

Keskusteltiin myös siitä, mitä muuta vapaa-ajalla – eli koulun, läksyjen, kotitöiden ja harrastusten jälkeen – olisi kännykän käytön lisäksi hyvä tapahtua. Ulkona liikkuminen on kiistatta hyväksi kenelle tahansa, joten määriteltiin ulkoilulle 10 tunnin tavoiteaika viikossa. Se tulee jo melkein välitunneista ja soittotunneille pyöräilemisistä. Samoin (kaunokirjallisuuden) lukemisesta on hyötyä, joten tehtiin lukupäiväkirja, johon listataan luetut kirjat. Viikon päätteeksi kerätään kokemukset ja katsotaan, rukataanko tätä johonkin suuntaan.

Tällaisia juttuja sitä vanhempana miettii, kun ei ole (koska ei voikaan olla) vankkaa traditiota ja vanhemmilta perittyä mallia siitä, miten olla vanhempi 2000-luvulla. Sitä kyselee mielessään, millaisia valmiuksia lapsella tulisi olla sitten, kun nykyinen yhteiskuntajärjestelmä kaikella todennäköisyydellä tulee lähivuosikymmeninä rajusti muuttumaan, eikä osaa vastata. Mitä hyötyä on osata koodata tai brändätä itseään somessa, jos sähköä ei enää tulekaan? Mitä tekee kännykällä, jos linkkimasto pimenee, tai autolla, jos huoltoasemalta ei saa polttoainetta?

Sitä myös miettii, ettei kuitenkaan kuormittaisi lapsia liikaa vaatimuksella olla aina tavoitteellinen ja järkevä. Ahaa, ainakin juuri nyt kuulostaa siltä, ettei iltavillissä käkättävien poikien touhussa ole mitään järkeä, hyvä homma!

Topi Linjama