En välttämättä sairastu koronaan, mutta saatan seota karanteeniin

Olen tehnyt havaintoja itsestäni ensimmäisten koronapäivien aikana: en kestä poikkeusoloja.

Armeijassa tämä jo huomattiin. Tälle jantterille ei kannattanut lykätä liikaa painetta kypärän alle. Palvelin yhteiskuntaamme sen minimin, puolisen vuotta. B-sotilaskeittäjänä olin ikään kuin erityisen tuen tykkimies, jolle ei annettu painavia ammuksia kannettavaksi, lueteltiin lempeitä käskyjä selkosuomeksi ja sallittiin nukkua joinakin aamuina yhdeksään. Teltassa minun ei tarvinut yöpyä yhtään yötä, vaan ampumaleireillä lepäilin lämpimissä parakeissa ja lusikoin Nikke-vanukkaita ajan tappamiseksi. Tupakavereiden kanssa pelasimme kasarmilla biljardia ja söimme munkkeja. 

Minua ei välttämättä kannata käskyttää poikkeusoloissa etulinjaan tai koronakeskuksiin.

”Nyt ylös sängystä ja hammaspesulle! Ei tämä voi jatkua näin!”

Roikun aivan liikaa somessa. Olen aivan totaalisessa ähkyssä. Erikoislähetykset ja hallituksen tiedotustilaisuudet tuntuvat niin merkittäviltä, että niitä on pakko seurata alusta loppuun. Kuuntelen ja katselen samat uutiset moneen kertaan päivän aikana. Olen kuin särki koukussa: haluaisin vapaaksi, mutta mitä enemmän sätkin, sitä syvemmälle uutiskoukku painautuu sieluuni. Studiossa vieraat vaihtuvat, mutta minä pysyn. Minä pysyn kotona puhelimella.

”Hei. Tää tarina on aivan liian lyhyt. Korjaa nuo yhdyssanavirheet. Joko luit 30 minuuttia?”

Somessa jaetaan kuvia etätöistä ja kotikouluista. Lapset viettävät kotipihallaan välitunteja ja ovat tunnollisesti etäopetuksessa 45 minuutin pätkissä. Joku kysyy vinkkejä hyviin ruokaresepeteihin tai vie ympäristöopin tunnilla lapset linturetkelle. Miksi meillä on silti kaamea hässäkkä? En saa mitään aikaiseksi. Olen lamaantunut. Heitän lapsille lounaaksi puolilämmintä einestä ja ärähtelen heidän kysymyksilleen. Tokaluokkalainen tarvisee jatkuvasti ohjausta, neuvontaa ja tehtävien tarkistamista. Oman lapsen opettaminen ei ole herkkua, eikä sekään auta tässä yhtään, että olen luokanopettaja. Siitä on pikemminkin vain haittaa.

”Älä hiero niitä silmiä! Mene nyt heti pesemään kädet! Siis nyt heti! Ja saippualla!”

Yritän epätoivoisesti tehdä toisella kädellä kanapastaa, samalla kun yksivuotias roikkuu punertavista säärikarvoistani ja vaatii juustoa. Kun illalla heittäydyn sänkyyn ja suljen silmät, näen pieniä neonvärisiä viruksia mustaa taustaa vasten. Virukset ovat rumia, niillä on sahamainen hammasrivi ja ne nauravat hiljaa mutta ilkikurisesti. Valvottaa. Tuntuu kuin lyijylevy painaisi rintaa. Kaikki tulee muuttumaan. Mitä on tumman esiripun takana? Milloin se maapallon toinen näytös alkaa?

”Aurinko paistaa. Nyt on aika mennä jo ulos. Niin. Ulos! Vieläkö sä olet yököissä?”

Monissa perheissä yritettään selvityä poikkeusoloissa. Makuuhuoneen oven eteen raahattiin perintöpiironki etteivät leikki-ikäiset pääse häiritsemään Skype-palaveria. Lasten ja vanhempien  jaksamista ylläpitävät harrastukset ja tekemiset on ajettu alas. Miten hoitovapaalla olevan kädet nyt riittävät, kun työmäärä kasvoi hetkessä? Kuitenkin pahinta on epätietoisuus: Miten käy juuri alkaneen rakennusprojektin? Mitä meille tapahtuu taloudellisesti? Meneekö työpaikka alta? Miten käy riskiryhmään kuuluvalle lapselleni?

”Ei vielä. Et saa vielä tehdä Papunetissä palapeliä! Nyt yrtitetän lähteä metsään.”

Olen huutanut ja uhkaillut. Olen verrannut muihin tunnollisiin lapsiin, kuinka he noudattavat opettajien antamia ohjeita ja ovat omatoimisia. Kun puoliso tulee ulkovarastosta läppärin ja vastamelukuulokkeiden kanssa, en jaksa puhua hänelle mitään. Ja kenelle nyt kehtaisikaan  valittaa, kun joku on samaan aikaan hengenvaarassa? Talkoohenkeä ja toisista huolehtimista tarvitaan eriytisesti nyt. Pitäisikö laittaa ilmoitus kotikadun ryhmään, että voin käydä apuna kaupassa karanteenissa olevalle vanhukselle? Täytyykö tilata pitsa paikallisesta?

”Reput selkään ja menoksi. Mennään sinne kivikolle juomaan kaakaot!”

Kevään piti olla sopiva sekoitus koti-isyyttä, lasten kanssa puuhaamista ja omaa aikaa. Nyt kaikki pitää järjestää uudelleen tai perua: junaliput mummolaan, konserttiliput, kerholaisten retki eläinmuseoon ja avoimen päiväkodin musiikkihetket. Silti nämäkään eivät ole kuin sarja pieniä pettymyksiä, jos saamme tästä ehjin nahoin selvitä.

”Tässä on hyvä paikka. Syödään tässä eväät. Onpa hieno ilma! Miten sanoisit sen englanniksi? Luettele kolmen kertotaulu.”

Yksi nukkuu vaunuissa ja  kaksi mutustelee keksiä. Välillä hörpätään kaakaota. Katselemme ylilentävää kaakattavaa hanhiparvea. Hengitän, hengitän ja hengitän. Ehkä sittenkin saatan kestää, mutta se vaatii kaiken turhan karsimista ja riman laskemista. Annan aikaa.

”Teen isä vielä sen kuvistyön. Maalaan pajunkissoja ja piirrän tipuja siihen viereen.”

Armeijassa iltapalalle osallistuminen oli vapaaehtoista. Tupakaverini pyysi minua uskollisesti mukaan: ”Lähetään Kanto teelle, se rauhottaa.” En juo koskaan teetä ja erityisesti puolustusvoimien omenateetä suorastaan inhosin. Eikä minua silloin pussitee lämmittänyt. Olin kuitenkin otettu, että pyydettiin mukaan. Vieläkin tuntuu hyvältä, että armeijassa oli kaveri, joka huomioi.

Tänään puolisoni tuli varastosta ihmisten ilmoille tunnin sovittua myöhemmin. Vaikka minua väsytti, olisin jo halunnut lenkille ja teki niin mieleni osoittaa turhautumista mykkäkoululla, päätin kuitenkin halata.

Mennään metsään ja ollaan armollisia toisille. Ja ehkä ennen kaikkea itsellemme. Jospa tämä tästä.

Antti Kanto