Eka!
Eka ja toka, toka ja eka
Hän kiilaa eteeni metrisen itsevarmuudella, ohittaa portaissa väkisin ja jättää jälkeensä elämäniloisen touhotuksen vauhtivanan. Hyppää, ryömii ja hippailee, kiipeää mäet, sukeltaa altaat ja pärskii toisella reunalla. Hän sättii isosiskoaan, joka ottaa liian tosissaan ja voittaa. Mököttää, mutta pian hykertelee, kun isi tajuaa antaa vähän tasoitusta, häviten melkein-tosissaan. Vauhti ei hyydy, koska elämä on kisa. Hän haluaa olla sen kisan eka! Ykkönen! Voittaja!
Joskus mietin tuota ekaluokkalaisen pojan käsitystä itsestään. Ei epäilyksen häivääkään siitä, etteikö hänen pitäisi olla eka suunnilleen kaikessa, mihin ryhtyy. Kai se on sekoitus lapsuuden omnipotentiaalista minäkuvaa, isältä perittyä kilpailuviettiä ja vahvaa luottamusta vanhempiin. Ihailen!
Eka ja toka, toka ja eka
Joku hetki sitten havahduin kateudensekaiseen tunteeseen: hetkinen, milloinkas minä olen eka? Siis ei sprinttimatkalla kotiovelle tai leikkipuistoon, vaan sillä tavalla laajemmin. Reilu 16 vuotta yhtäjaksoista vanhemmuutta on jotenkin hämärtänyt muistikuvan siitä, miltä sen pitäisi tuntua, kun minä olen itselleni eka. Elämän default-asetukseksi on vain tullut se, että lapsi on eka, vanhempi on toka, vaikka kai minäkin lapsena olin tuollainen.
Nyt en ala kliseilemään mitään vanhemman ja lapsen rooleista, vaan sanon vain, että ihailkaamme lapsia! Se mutkattomuus, jolla he ottavat paikkansa ekana tässä universumissa, kertoo mielestäni hyvästä omanarvontunnosta. Aikuisuus ja ihan erityisesti vanhemmuus on elämän riskikohta, jossa moni viimeistään luopuu tuosta sisäsyntyisestä kokemuksesta ja jopa kadottaa itsensä.
Tottakai vanhemmuuteen kuuluu velvoitteita ja sitä ei voi toteuttaa hyvin asettamatta usein toisen eli lapsen etua tärkeimmäksi. Mutta yhtä tärkeää olisi vanhemman arvostaa itseään ja pitää puolensa monissa arjen tilanteissa. Kyse on paitsi aikuisen omasta hyvinvoinnista, myös lapselle annettavasta mallista, tyyliin ”minun isäni/äitini arvostaa itseään niin paljon, ettei kadota tärkeitä asioitaan, vaan on tietyissä asioissa itselleen eka”. Ei ole lapsen(kaan) etu saada sellaista mallia, että vanhempana ihmisen ei kuulu olla kunnolla olemassa.
Ehkä viime vuosina olen enemmän rohkaistunut olemaan oman elämäni eka. Otan oman aikani, nykyisin vaikka väkisin. Vaadin yksinäisyyteni, lenkkini, hiljaisuuteni. Vuosia kuitenkin meni, ennen kuin edes tajusin ongelman. Varmaan siinä oli paljon vanhemmuuteen liittyvää epävarmuutta, varmaan myös opittuja malleja. Vanhemmuus kun toden teolla alkaa, se alkaa niin rytinällä, että moni asia käytöksessämme tulee tiedostamattomista, mieleen jo varhain iskostuneista malleista. Tai sitten ihan vain epävarmuudesta uudessa tilanteessa.
Edelleenkin tuntuu, että takamatkaa on paljon, vaikka välillä olenkin jo asettanut itseni ekaksi. Mutta lapset ovat hyvänä apuna tässä. Heidän kanssaanhan en tästä ekasta sijasta kilpaile, heiltä otan lähinnä mallia!
Heikki Nenonen
