Digi, digi

Aapo kirjoitti pari viikkoa sitten digitaalisten pelien historiastaan. Kirjoitus sai minut pohtimaan laajemmin sähköisiä medioita ja etenkin nettiä. 2020-luvun lasten digitaalinen maisema kun on kovin erilainen omaan 1980-luvun lähes olemattomaan vastaavaan verrattuna. 

Myönnän heti kättelyssä, etten ole maailman paras vanhempi, mitä ruutuaikaan tulee. Toisinaan on turhan helppoa antaa lapselle tabletti, josta hän voi itse valita mieluisaa puuhaa. Toki meillä on Googlen Family Link käytössä ja järki päässä, eli ihan mihin tahansa sisältöihin viisivuotiaalla ei ole pääsyä. Mutta tässä tämä ongelmani onkin: viisivuotiaalla. Pitäisikö alle kouluikäisillä olla päätäntävaltaa kuluttamaansa sisältöön, vaikka aikarajat olisivatkin tiukat? 

Tyttäreni osaa suvereenisti välpätä sovellusten ja mediasisältöjen välillä. Hänellä on käytössään lasten Yle Areena sekä useita pelejä. Ruutuaika on kuitenkin suunnilleen samoissa rajoissa kuin itselläni 80-luvulla. Joskin silloin muinoin ei ruutuajan käsitettä ollut olemassakaan. Silloin puhuttiin siitä, miten lapset ovat “television orjia”. Katsoin ainakin Pikku kakkosen ja Puoli kuuden sekä hämmentävän määrän aikuisille suunnattuja ohjelmia. Ikärajoista ei tuolloin oltu niin turhantarkkoja, vaikka Valtion elokuvatarkastamo parhaansa yritti. Nyt rajoitus- ja valvontaohjelmat hoitavat kontrolloinnin puolestamme. 

Kulutuksen muutos

Suurin muutos onkin tapa, jolla lapset kuluttavat mediaa. Netti tarjoaa lähes loputtomasti valinnanvaraa, eikä mitään tarvitse katsoa loppuun, jos ei jaksa. Vaikka päiväkoti-ikäisillä ei ole pääsyä ultrakoukuttaviin tiktokeihin tai muihin somealustoihin, jo pelkästään tarjonnan määrä on omiaan keskittymiskyvyn heikkenemiseen. Tässä on vanhemmilla kuratoinnin paikka. 

Toki ahdistavat ja väkivaltaiset sisällöt tulevat myös aivan eri tavalla lähelle viimeistään varhaisteini-iässä kuin omina nuoruusvuosinani. On eri asia kuulla Raptorin Oi Beibin lyriikat “pienenä eno minut aina raiskasi / jos en antanut, seinään paiskasi” Tai pohtia Leisure Suit Larryn bordelliinpääsyä kuin nähdä vastaavaa tosielämän autenttisena videokuvastona. Ensimmäinen ei aiheuttanut traumoja, jälkimmäinen varmasti aiheuttaisi. Ja aiheuttaa. Karkkilassa sai R-kioskilta 90-luvulla vuokrattua Painajainen Elm Streetillä -elokuvia, jos pipo näkyi tiskin takaa. Kirjaston netissä käytiin kurkkimassa Playboyn sivuja, kun World Wide Web löi läpi. Shokkisivusto rotten.com tuli tutuksi ysärin lopulla. Nyt paljon rajumpaa sisältöä on tarjolla kelle tahansa, joka osaa kiertää Net Nannyn.

Suosituksia

THL julkaisi viime vuonna lasten digisuositukset 0–13-vuotiaille:

0–5-vuotiaat

• Alle 2-vuotiaille ei ruutuaikaa ollenkaan
• Poikkeus: videopuhelut perheen kesken ja valokuvien katselu
• 2–5-vuotiaille ruutuaikaa enintään tunti päivässä, lyhyissä jaksoissa ja yhdessä aikuisen kanssa
• Sisältö: mm. oppimista, lukemista ja liikkumista tukevat sovellukset, televisio-ohjelmat ja videopuhelut
• Digilaitteita ei tule käyttää lapsen rauhoittamiseen tai tyynnyttämiseen
  

6–13-vuotiaat

• 6–10-vuotiaille ruutuaikaa enintään tunti päivässä lyhyissä jaksoissa
• 11–13-vuotiaille ruutuaikaa enintään kaksi tuntia päivässä lyhyissä jaksoissa
• Satunnaisesti laitetta voi käyttää pidempään: esimerkiksi perheen yhteinen elokuvien katselu tai pelaaminen ystävien kanssa
• Sisältö: mm. sähköiset kirjat, liikkumista edistävät sovellukset, digitaaliset pelit ja arjen sovellusten käyttö
• Alle 13-vuotiaat eivät saa käyttää sosiaalisen median palveluita

* Suosituksissa käytetään käsitteitä digitaalinen laite ja ruutu. Näillä tarkoitetaan puhelinta, televisiota, tablettia, tietokonetta ja pelikonsolia.

Myönnän heti, että olen toisinaan lipsunut näistä suosituksista, mutta pyrin aktiivisesti petraamaan. Etenkin elokuvaillat ja sekä aamuisin että iltapäivisin Pikku kakkosen lähetykset haastavat suosituksia jo itsessään kahden tunnin yhteiskestollaan. 

Hyvin- ja pahoinvoinnin lähde

Pasi puolestaan kirjoitti tuoreen Nuorisobarometrin hälyttävistä tuloksista, joiden mukaan nuoret tuntevat enemmän epävarmuutta kuin koskaan. Syyt tiivistyivät maailmanpoliittiseen tilanteeseen, yhteiskunnan arvoihin ja asenteisiin sekä työn saamiseen. Ounastelen suomalaisen yhteiskunnan digitaalisaation liittyvän elimellisesti sekä näihin syihin että niiden aiheuttaman ahdistuksen nopeaan leviämiseen: maailma tulee lähelle ja suuremmalla vyöryllä.

Ahdistuin lapsena median välittämänä Olof Palmen murhasta ja Estonian uppoamisesta. Ja jossain määrin Irakin sodasta. Nyt lapset ja nuoret altistuvat vastaavalle informaatiolle monimediaalisesti – puhumattakaan kaikesta muusta ikävästä, jonka pikaviestimet mahdollistavat kiusaamisesta seksuaaliseen häirintään. Samaan aikaan digitaaliset ympäristöt ovat korvaamaton yhteisöjen muodostus- ja kokoontumispaikka, jonne toki lieveilmiöt ovat siirtyneet puistoista ja koulujen pihoilta. 

Nuoriso ei ole kuitenkaan menetetty tai pilalla, vaikka niin me aikuiset tykkäämme toistella vuosituhannesta toiseen. Reetta Räty kirjoittaa Hesarissa, miten Z-sukupolven edustajat osaavat tunnepuheen huomattavasti edeltäjiään paremmin:

“Kun nuoria kutsutaan A-studioon, he ovat avoimia ja analyyttisia: ‘Yleensä kiusaaminen johtuu siitä, että kiusaajalla on omia ongelmia ja halua purkaa omaa pahaa oloansa toiseen ihmiseen’, sanoo seiska­luokkainen suorassa tv-lähetyksessä.”

Tässäkin netillä on oma roolinsa, eikä ainoastaan positiivisessa valossa: “Zetalaisten kasvaessa kaikesta on tullut digitaalista: koulu, työ, deittailu, kaverisuhteet, viihde, shoppailu, terveys, media, musiikki.

Samalla kaikki on alkanut pyöriä yksilön ympärillä. Minun etusivuni, minun uutisfiidini, minun kuvani, lomani, seuraajani, profiilini. Snapchatin kartalla kaiken keskipiste olen minä. Kameroita ei suunnata maailmaa vaan omia kasvoja päin.”

Jotain hyvää ja jotain huonoa siis jälleen. Netin lietsoma individualismi ottaa itseäni päähän, mutta en vastusta millään muotoa tunnetaitojen kehittymistä. Vaarana on se, että aletaan puhua ainoastaan minun kokemuksestani ja minun tunteistani.

Onneksi myös hyvä leviää: lapset oppivat uusia taitoja, selviytymisstrategioita ja rajojen vetoa. Toivottavasti aikuisten tukemina ja ohjaamina. Meidän anhempien epäkiitolliseksi – ja usein mahdottomaksi – vastuuksi jää rajata, suojata ja valistaa. Onnea tasapuolisesti kaikille siihen tehtävään.