Banaanilaatikko

Meidän eteiseen ilmestyi banaanilaatikoita. Ne saivat minut nostalgian valtaan. 

Muistan hyvin, kun vuonna 1999 kävelin lapsuuteni kotipaikkakunnalla kauppaan ja kyselin tyhjiä banaanilaatikoita. Kokosin niitä auton perään ja lähdin pakkaamaan. Olin muuttamassa Pohjanmaalta Helsinkiin, niin kuin nuorilla ylioppilailla on kautta aikojen ollut tapana. Tuttavalta lainattu Hiace lastattiin täyteen ja niin mentiin. Uudella asunnolla laatikot sisään, kaverit kotimatkalle ja minä hain uuden kotikadun Valintatalosta pizzaa. Olin yksin ja kuuntelin kaupungin ääniä. 

Noiden hetkien jälkeen asiat etenivät vauhdilla. Toisena Helsingin iltanani tapasin yhden kivan tytön, jonka hymy jäi mieleen. Meistä tuli pian pari ja kahdesta opiskelijasta vauhdilla perhe, johon syntyi pian ensimmäinen lapsonen. Meillä oli ikää reilut 20 vuotta. Osa niistä alkuperäisistä banaanilaatikoistani oli tuolloin vielä purkamatta, mutta toisaalta niiden päälle sai näppärästi äitiyspakkauksen pahvisen sänkykaatikon. Esikoinen nukkui hyvin.

Kun tulee nuorena isäksi, ei ehdi tehdä asiasta sen kummempaa projektia. En koskaan ehtinyt vauvanhoidolta, opiskeluilta tai muilta kiireiltä lukea vanhemmuuskirjallisuutta tai -lehtiä. Somen vertaisryhmistä ensimmäinen ja ainoa on minulle ollut Lapsellisten miesten kirjoittajaporukka, joka tuli elämääni noin 14 vuotta myöhässä ja jonka kanssaan puhutaan enemmän ampumahiihdosta kuin kasvatuksesta. Luojan kiitos! 

Kun tulee nuorena isäksi, ei lapsen syntymän lisäksi hoksaa stressata hänen aikuistumistaankaan.

Mutta se esikoinen. Hienosti hän on kulkenut mukana. Urhoollisesti pakannut omat pikku kampsunsa useampaan kertaan, kun aikuistuvat vanhemmat ovat haeskelleet paikkojaan maailmassa. Periaatteena meillä on ollut, että vanhemmilla voi olla elämässä vähän hakemista ja välillä pakataan banaanilaatikoita, noita keskeneräisen aikuisuuden symboleita, mutta lapsille tarjotaan silti mahdollisimman turvallinen koti. Perhe on koti, vaikka asunnot ovat muuttuneet. Luulen, että tässä on tapahtunut pientä onnistumista. Esikoisesta on kasvanut fiksu, oma-aloitteinen ja lämminsydäminen nuori nainen, jonka kanssa me tänä iltana syödään muuttopizzaa. Hän pärjää kyllä. Tuntee arvonsa ja takuuvarmasti löytää maailmassa paikkansa. 

Kun tulee nuorena isäksi, ei lapsen syntymän lisäksi hoksaa stressata hänen aikuistumistaankaan. Ikään kuin pikakelauksella tässä katselen nuorta itseäni, joka juuri oli tuossa ja yhtä innoissaan, yhtä itsenäisyyshuumassaan. Lapsen aikuistuminen on minulle vain osa X sitä pidennettyä elämän ajolähtöä, jossa merkki laitettiin päälle parikymmentä vuotta sitten. Pientä ruuhkaa on (edelleen) kaikilla rintamilla ja luotan, että samassa ryysiksessä se lapsikin tuossa aikuistuu. Mutta en kiistä, etteikö tänään tuntuisi silti jossain. Tähän asti elämääni on tullut kaikkea lisää ja koko ajan. Nyt ensimmäistä kertaa minulta otetaan jotain pois. 

Nimittäin lapsi raahasi Alepasta banaanilaatikoita, noita nuoren aikuisuuden ja oman elämän laatikoita. Hän muuttaa omilleen. Ja minä olen hädin tuskin saanut viimeiset laatikkoni purettua. 

Heikki Nenonen

Kirjoittaja on käsityksensä mukaan liian nuori aikuisen lapsen isäksi