Oodi lasten silmin
Vierailimme tänään 8-vuotiaan Sudenkuonon ja 6-vuotiaan Karhuntassun kanssa Helsingin uudessa keskustakirjasto Oodissa. Itse olen jo Oodissa pyörähtänyt useammankin kerran, mutta lapsille tämän päiväinen visiitti oli ensimmäinen laatuaan.
Joulukuusta asti sosiaalisen median kanavat ovat pullistelleet aikuisten Oodi-selfieitä. Otokset ovat toistaneet aika lailla samaa kaavaa. Lapsille kirjastot ovat kuitenkin hyvin erilaisia paikkoja kuin meille aikuisille. Miltä uusi keskustakirjasto näyttää lasten näkökulmasta? Mitkä jutut Oodissa kiinnostavat lapsia?
Selvittääkseni vastauksia näihin kysymyksiin, iskin tänään Oodissa lapsille kamerat käsiin. Tässä Sudenkuonon ja Karhuntassun mestariotokset:
Oodi-vierailu alkoi äärettömän jännittävästi, sillä heti ensimmäisenä vastassa oli pyöröovi. Useiden kierrosten jälkeen suuntasimme liukuportaita ylös kolmanteen kerrokseen.
Kolmannesta kerroksesta löytyi lapsille sopivan korkuiset kirjahyllyt, värikäs matto, lastenrattaita ja kas, äiti.
Pyörittyämme kolmannen kerroksen ympäri, siirryimme kierreportaita alas toisen kerroksen kaupunkiverstaalle. Siellä lapset jäivät lähes hypnoottisesti tuijottamaan 3D-tulostimia. Sain heidät lopulta väkipakolla revittyä eteenpäin. Viherhuoneessa painittiin.
Ensimmäisestä kerroksesta löytyi kuitenkin lopulta se kaikista kiinnostavin juttu: kirjojen palautusautomaatti. Kirjastojen lainaus- ja palautusautomaatit ovat olleet Kiikkuvan kirjapyllyn perheen lasten heikko kohta jo vuosia. Oodin versiossa komeili vielä kaiken kukkuraksi liukuhihna. Sudenkuono tapitti liukuhihnaa nenä kiinni lasissa. Lapsista tuntui epäreilulta, että omassa lähikirjastossa kirjat täytyy ihan itse asettaa paulautuksen jälkeen hyllyyn.
Epäreiluuden tunne kaikkosi kuitenkin hyvin nopeasti, kun huomasimme pihalla jotain vielä palautusautomaattiakin kiinnostavampaa; jättimäisen lumikasan. Lumikasan päältä katselimme iltahämärässä valaistua Oodia.
”Isoin kirjasto, jonka olen ikinä nähnyt. Onneksi en eksynyt sinne”, totesi Karhuntassu.
