Kirjavinkki kaikille vanhemmille

Äitienpäivänä tuli pohdittua vanhemmuutta ihan yleisesti. Vanhemmuus on niin paljon muutakin kuin biologista vanhemmuutta tai lähivanhemmuutta.

Minulle vanhemmuus on aina ollut hyvin luonnollinen olotila. Tällä en tarkoita sitä, että vanhemmuus olisi helppoa tai etteikö se tuntuisi välillä ahdistavalta tai muuten negatiiviselta. Päinvastoin, en ole päässyt vanhemmuudessani vähällä. Kaikessa vaikeudessaan ja repivyydessäänkin vanhemmuus tuntuu kuitenkin minusta luonnolliselta. Ja vaikka elän liian usein omien voimavarojeni äärirajoilla, juuri tämä luonnollisuuden tunne antaa arkeen yllättävän paljon voimaa.

Kun tapaan esimerkiksi työssäni uusia aikuisia ihmisiä, en useinkaan aluksi mainitse, että minulla on lapsia. Itse asiassa olen monesti joutunut tilanteeseen, jossa joku uusi tuttavuuteni ihan yllättyy, että elän lapsiperheessä.

”Ei ikinä uskoisi, että sinulla on lapsia”, minulle sanotaan usein, ja tiedän sen johtuvan siitä, että vanhemmuuteen ja lapsettomuuteen liitetään molempiin ihan naurattavia stereotypioita, mielikuvia ja myyttejäkin.

Samaan tapaan uudet ihmiset monesti olettavat, että olen vegaani ja että minulla ei ole ajokorttia.

Tapaan työssäni myös paljon lapsia. Uusia lapsia tai nuoria kohdatessani kerron yleensä aina heti, että minulla on omia lapsia. Silloin tuntemattomien lasten suhtautuminen minuun saa jotenkin selkeämmän kaavan; he osaavat yhdistää minut vanhemmuuteen. Haluan tehdä tapaamilleni lapsille selväksi, että olen heidän vanhempiensa kasvatuskumppani. Sitä kautta on helpompi perustella ihan uusillekin lapsille se, että olen kiinnostunut heidän turvallisuudestaan, hyvinvoinnistaan ja oppimisestaan.

Jotenkin koen, että vanhemmuus on minussa läsnä aina, kun olen aikuisena tekemisissä alaikäisen ihmisen kanssa. Se oli minussa läsnä jo ennen omia lapsia, mutta erilaisten kasvatuskokemusten myötä vanhemmuuteni on kehittynyt ja saanut uudenlaisia muotoja ja värejä. Se on välillä hyvää vanhemmuutta ja välillä epäonnistunutta tai korkeintaan keskinkertaista vanhemmuutta, mutta läsnä se kuitenkin on.

Samalla tavalla ajattelen, että myös ihmiset, joilla ei ole omia lapsia, saattavat kokea täysin luontevia vanhemmuuden tunteita. Ja vanhemmuutta voi aivan ehdottomasti tuntea myös sellaista lasta kohtaan, jota ei ikinä saa tai jonka jollakin tavalla menettää.

Vanhemmuus minussa voi iloita tai kantaa huolta kenen tahansa lapsen puolesta. Ei ole väliä, onko kyseessä oma tai lainattu lapsi. Vanha sananlaskukin sen sanoo: Pieni on se äidinrakkaus, joka riittää vain omille lapsille.

Eräs lastenkirjaklassikko on sellainen, jonka toivoisin kaikkien vanhempien ja vanhemmuuden tunteista kiinnostuneiden aikuisten lukevan. Siis lukevan ihan vain itselleen ja itseään varten. Tämä kirja on tietysti Astrid Lingrenin Ronja Ryövärintytär.

Vaikka kirjan päähenkilöllä Ronjalla on perinteisesti äiti ja isä, se käsittelee mielestäni vanhemmuutta oivaltavasti: Ronjan perhe asuu kommuunissa rosvojoukon kanssa, joten Ronjan näkemys aikuisuudesta ja kasvatuksesta muodostuu alusta alkaen monipuoliseksi. Aikuisen ja lapsen välinen ero voi välillä olla hyvinkin huomaamaton.

Ronjan biologiset vanhemmat suhtautuvat vanhemmuuteen toisistaan poikkeavilla tavoilla; siinä missä isä Matias on voimakkaiden tunteidensa vietävissä, äiti Loviisa on juurruttavaa tyyneyttä edustava peruskallio, joka ei kahlitse tai tuomitse.

Tunnistan itsessäni nuo molemmat vanhemmuuden puolet: on sitä tyyntä ja tasaista rakkautta, ja on tunnekuohuja ja äkkipikaisen raivokasta rakkautta.

Lisäksi Ronja Ryövärintytär kuvaa vanhemmuutta siitä tärkeimmästä näkökulmasta, eli lapsen näkökulmasta. Tämä klassikkosatu näyttää, miltä vanhempien valinnat, läheisyys ja vallankäyttö lapsesta tuntuvat. Miten tärkeä side lapsen ja vanhemman välille muodostuu. Miten se side voi katketa ja kuinka sen voi rakentaa uudelleen.

Ronja Ryövärintytärtä käsitellään muuten myös Yle Puheen uudessa ohjelmasarjassa Kirja vs. Leffa. Kannattaa ehdottomasti kuunnella!