Äiti vai joukkueen jäsen?
Kuva: Clker-Free-Vector-Images /Pixabay
Yöhoitaja ojensi vuoronsa päätteeksi vauvan syliini. Kaksi muuta nukkuivat.
– Pääset nuuhkuttelemaan äitiä monen tunnin jälkeen, hoitaja jutteli vauvalle.
Ja voi että minä liikutuin! En (ainakaan ainoastaan) äitiyshormonien vaikutuksesta. Liikutuin siksi, että joku näki ja sanallisti minun olevan tämän lapsen äiti. Minun sylini olevan erityinen. Minun tuoksuni olevan ainutlaatuinen. Lämmin liikutuksen tunne kantoi koko päivän – ja kantaa yhä mielessäni. En usko hoitajan ajatelleen, miten erityinen merkitys tulla yhdellä, sinänsä tavanomaisella vauvaperhelauseella minulle oli. Pitääpä kiitellä ja tiedustella.
Miksi en koe aina olevani kolmosilleni erityinen, äiti, äitimäinen? Koska näiden lasten hoitaminen ja alkuunlaittaminen on ollut tiimityötä alusta saakka. Jo hedelmöityshoitoihin mentäessä melkoinen liuta ammattilaisia oli ollut mukana taipaleellamme. Sitten lisääntymislääketieteen yksikön henkilökunta oli meidän tiimimme. Sitten sikiötutkimusyksikön hoitajat ja lääkärit. Sitten synnytyspäivystys. Sitten synnytys-, tehohoito- lastenosastot.
Nyt tiimiimme kuuluu läheisten lisäksi kotipalvelutyöntekijöitä, lapsiperheitä tukevan hankkeen ihmisiä, sairaalan vauvaperhetyöntekijä ja neuvolan tutut hoitajat.
Kaikkea muuta kuin suloista perheidylliä
Ison osan vuorokaudesta joku muu kuin minä (tai puoliso) hoitaa lapsiamme. Tuntuu todella pahalta kirjoittaa tämä, mutta valtaosan vaipoista vaihtaa joku muu kuin minä. Toisinaan pelkään, tunnistavatko vauvat meitä vanhemmikseen ja oppivatko he meitä sellaisina pitämään kaiken muun apuväen viidakossa. Unohtavatko vauvat minut yön aikana, kärsivätkö ja traumatisoituvatko kun ovat niin monta tuntia erossa? Tunnistan välillä olevani turhautunut ja mustasukkainen siitä, että en tai emme voi yksin tai edes lähes yksin huolehtia heistä. Vaihtaa jokaista vaippaa, syöttää jokaista ateriaa ja lohduttaa pois jokaista itkua.
Tai voisimme. Kuitenkin olen itse päätynyt siihen, että tämä on meille paras ratkaisu. Yritimme alkuun hoitaa vauvat suuremmalta osin itse, ja se oli kyllä kaikkea muuta kuin suloista perheidylliä. Meille paras vaihtoehto on, ainakin toistaiseksi, ottaa paljon apua vastaan, nukkua, ulkoilla ja syödä itsekin ja yrittää satsata laatuun vuorovaikutuksessa vauvojen kanssa.
Näin olen järkeillyt.
Mutta tunne ei aina tottele ja lyöttäydy yksin suunnitelmieni kanssa. Ristiriitaisia ja raastaviakin tunteita on paljon. Olen kiitollinen, kun toinen turvallinen aikuinen tarjoaa sylinsä lapselleni. Yhtä aikaa saatan, toinen vauva sylissäni, olla mustasukkainen ja kokea jokaisen vauvoista kuuluvan juuri nyt minun syliini. Olen kiitollinen, kun luotettava ihminen jaksaa kantaa itkevää mahavaivaista vauvaa ympäri kotiamme. Samalla haluaisin napata lapsen omaan syliini, koska saattaisin hänet paremmin tuntevana onnistua rauhoittelussa tehokkaammin. Mutta eihän minun syliini mahdu, koska siinä on jo yksi tai kaksi pientä. Tai välillä en jaksa kantaa, kun selkä on niin väsynyt.
Haluaisin syöttää maissisoseen tytölle itse, mutta haluaisin kyllä myös käydä suihkussa ennen kuin kaksi seuraavaa heräävät kohta. Haluaisin valita vauvoille söpöjä vaatteita päiväksi itse, mutta toisaalta nimenomaan en halua päsmäröidä, organisoida ja määrätä kaikkea. En ehkä edes tietää jokaista pientä yksityiskohtaa.
Kapellimestarilla työkalu hukassa
Tiedän, että minun pitäisi olla tämän orkesterin kapellimestari ja sanoa, missä sävellajissa mennään ja mitä tehdään. Mutta usein en itsekään tiedä. Onneksi tiimiläiset ideoivat, toimivat ja tarpeen tullen heiluttavat tahtipuikkoakin. Tässä tilanteessa on hyväksyttävä ja oltava iloinen siitä, että kyseessä on ryhmätyö – kuten useimmiten pystynkin asennoitumaan. Joskus tekisi silti mieli anella, että älkää minulta kysykö. Ja kuitenkin haluan tietysti että kysyvät.
Olenko siis äiti vai joukkueen jäsen? Olen molempia.
Summa summarum: olen mustasukkainen, usein hämmentynyt, äidiksi kutsumisesta pitävä (sano minua äidiksi, jos haluat sivellä suloisesti sydäntäni) ja ennen kaikkea tiimilleni kiitollinen ihminen, joka kovasti odottaa kolmen muskettisoturinkin jonain päivänä todistavan erityisyyteni lausumalla taikasanan.
