Ylisukupolvista hyvinvointia
Hanna Heinonen LSKL toiminnan johtaja
Vanhempani täyttävät lähiaikoina 80 vuotta Lastensuojelun Keskusliiton tavoin. Tuolloin 1930-luvulla lähes kaikesta oli pulaa. Monessa kodissa elettiin suoranaisessa köyhyydessä, ja tulevaisuuskin näytti arvaamattomalta.
Silti yhteiskunta piti huolen siitä, että kaikki lapset pääsivät kansakouluun, tuohon yhdenvertaisuutta edistävään eteiseen. Se oli jo iso muutos: olihan osa omienkin vanhempieni isovanhemmista vielä luku- ja kirjoitustaidottomia.
Ja jos kansakoulussa menestyi, saattoi neljänneltä luokalta päästä oppikouluun ja sieltä ammattikouluun tai lukioon.
Suomi selviytyi sotakorvauksista, ja poikkeukselliset olot vaihtuivat pohjoismaiseen hyvinvointiin. Koulutuksen ansiosta lasten erilaiset lähtökohdat tasoittuivat. Tulevaisuus oli toivoa täynnä: lähes kaikki pääsivät yhteiskunnassa parempaan asemaan kuin vanhempansa.
Tiedämme paljon ”laman lapsista” eli 30 vuotta sitten syntyneestä kohortista. Suuri osa tästä ikäluokasta siirtyi aikuisuuteen ilman suurempia ongelmia.
Silti vanhempien koulutustaustalla näyttää olevan entistä suurempi merkitys siinä, miten lapset kouluttautuivat. Korkeasti koulutettujen vanhempien lapsilla on suurempi todennäköisyys kouluttautua pidempään.
Myös sosioekonominen asema näyttää periytyvän – näin erityisen vahvasti ääripäissä eli pieni- ja suurituloisten ryhmässä. Tutkimuksen avulla piirtyy kuva myös huono-osaisuuden periytymisestä, joka näkyy matalana koulutustasona, päihde- ja mielenterveysongelmina sekä näköalattomuutena.
Ylisukupolvisuuden kierre on katkaistava. Se edellyttää tuen ja palvelujen tarpeen varhaista tunnistamista. Avainasemassa ovat luontevasti varhaiskasvatus ja koulu, mutta uusiutuminen ei voi toteutua irrallaan lasten ja perheiden muista tuen ja palvelujen kokonaisuuksista.
Perhekeskukset tarjoavat mahdollisuuden ajatella ja tehdä toisin.
Myös koulu voi toimia aktiivisesti syrjäytymisen ehkäisyn suhteen. Lohjalla Me-koulu -hankkeessa jokainen oppilas tulee tuetuksi omatahtisessa kehityksessään. Syrjään jäämässä oleva oppilas huomataan ja hänelle järjestetään tukea yhdessä lähipiirin kanssa. Koulujen tiloissa on myös avointa kerho- ja harrastustoimintaa sekä vanhemmuutta tukevaa toimintaa.
Yhteisöllisyys ja osallisuus ovat perhekeskusten ja Me-koulujen kantavia voimavaroja.
Lastensuojelun rooli ylisukupolvisen huono-osaisuuden katkaisussa on silti keskeinen. Asiakkaana olevien lasten ja nuorten karu viesti meille aikuisille on, ettei lastensuojelussa ole aikaa yksittäisen lapsen tilanteelle ja kohtaamiselle. Heidän oikeutensa tulevat loukatuiksi niin avo- kuin sijaishuollossa. Ja mikä huolestuttavinta: osalla lapsista ei ole yhtään luottoaikuista!
Tiedän omasta kokemuksesta, että luottoaikuisena toimiminen antaa enemmän kuin ottaa. Lastensuojelussa lapsia ei saa jättää yksin, eikä varsinkaan leimata.
Yksittäiset toimijat voivat nähdä lapsen ja nuoren, muuttaa toimintakäytäntöjään. Mutta se, että lastensuojelun toimintaedellytykset tulevat kuntoon, on yhteiskunnan vastuulla.
Katsotaan tulevaan ja mietitään, miten hyvinvointia voidaan siirtää yli sukupolvien. Eikö se tapahdu vain siten, että yhdenvertaisuus toteutuu meidän kaikkien arjessa? Silloin tulevaisuus olisi taas toivoa täynnä kaikille.
Hanna Heinonen on Lapsen Maailman päätoimittaja ja Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja.
