Kuukauden kirjat: Yhteiskunta yllättää

Kuvakirja kertoo pelottomasti pakolaisuudesta. Suomeen asettumisen kokemuksista on lapsille häveliäästi kerrottu jo pitkään, mutta nyt survaistaan pahimpaan: sotaan, pakomatkaan ja turvapaikan etsimiseen.

Sanna Pelliccionin kuvakirjassa Meidän piti lähteä (S & S) ei ole tekstiä, mutta viesti käy selväksi. Isä, äiti ja pikkutyttö pakenevat arabimaasta meren yli telttakylään ja lopuksi lunta tupruttavaan maahan, jossa tyttö iloitsee turvallisesta kodista, ystävyydestä – ja lumiukon tekemisestä. Ajatus tekstittömästä kirjasta on oivallinen: lapsilukijan kannalta voi tuntua armolliselta työstää tarinaa yhdessä lähellä olevan aikuisen kanssa ilman voimakkaasti tunkevaa tekstiä. Näin voi vaikka vaivihkaa ohittaa synkimmät kohdat ja keskittyä toiveikkaimpiin kuviin.

Henna Kosten ja kuvittaja Julia Jusslinin Siiri Siimahäntä & Afrikan serkku (Mini) etäännyttää, pehmentää ja pukee runomittaan. Siiri saa vieraakseen Sara-serkun Hiirenluurannikolta ja pakolaisuuden sijaan puhutaan vieraudesta ja erilaisista kulttuureista.

Siirin oivallukset auttavat ymmärtämään kaikenlaisia kaukaisia vieraita. ”Onko leikissä mitään mieltä, jos ei ole edes yhteistä kieltä?” Siiri miettii ja huomaa kivan päivän päätteeksi, että kaikki eivät ole samanlaisia, ”vaan ihania ja omanlaisia”.

Aikuinen lukija tosin ihmettelee, miksi hahmojen pitää olla hiiriä, kun ne / he ovat niin äärimmäisen inhimillistettyjä.

Johanna Venhon Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa (kuv. Hanneriina Moisseinen) on Kariston rohkeusaiheisen kirjoituskilpailun voittaja.

Amir kirjoittaa koulussa runon pelottavasta otuksesta – ja pelottavia ovat myös opetus ja opettajan määräykset. Omalla kielellään Amir osaisi runon kirjoittaa, mutta opettaja ei tunnu oikein ymmärtävän tytön tuskaa kielitaidottomuudesta. Kielivaikeuksia Venho tosin kuvailee turhan koukeroisesti, niinpä sanat ”juuttuvat kurkkuun kulmikkaina, jäävät kuivina kielelle”.

Tarinan lopussa kaikki käy jo paljon paremmin. Tyttö voittaa pelkonsa, opettaja alkaa kannustaa, eikä suomen kieli tunnu enää niin oudolta. Kirjaimista alkaa syntyä kokonaisia sanoja!

Karjalan evakot

Suomen lähihistoriaa käsitellään Seija Helanderin kirjoittamassa ja Anne Stoltin pehmeästi kuvittamassa Tauno ja Nelli evakkomatkalla -kuvakirjassa (Avain). Tekijät muistuttavat, että suomalaisilla on omasta takaa ahdistavia muistoja sodasta ja pakolaisuudesta.

Jos joutui Amir jättämään lelunsa kotimaahan, niin käy myös pikkuiselle Alma Akilinalle, Karjalan evakolle. Alma sekä Tauno- ja Nelli-nallet lähtevät koettelevalle evakkomatkalle.

”Sellaista sota on, kun isot ihmiset tappelevat keskenään”, kirjassa huokaistaan.

Alma ja nallet joutuvat kärsimään. Vaikkei uudessa kotiseudussa olekaan ”Karjalan taikaa”, ei keijuja eikä menninkäisiä, Alma aavistaa, että uusi matka on alkanut ja ilmassa leijuu ystävyyden taikaa.

Eläinaktivistin romanssi

18-vuotias Miia joutuu miettimään karjatalouden tehotuotantoa kiusallisen konkreettisesti Nelli Hietalan nuortenromaanissa Kenen joukossa seisot, Miia Martikainen (Karisto). Miian ystävä Anna on tulinen eläinsuojeluaktivisti, jonka jyrkissä mielipiteissä muilla riittää sulattelemista. Miian kannalta kiusallista on, että poikaystäväkandidaatit suhtautuvat lihansyöntiin ja eläintiloihin paljon pyöreämmin. Ihastumiset ja intohimot sekoittavat tytön arvomaailmaa.

”Halusinko mä edes osaksi yhteiskuntaa?” ihmettelee Miia, eikä ole pohdiskelussaan yksin. Suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa voidaan jo olla eläinsuojeluaktivisteja, mutta muusta perinteellisestä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta pysytään loitolla. Brittiläisessä nuortenkirjallisuudessa suorastaan iloitaan ilkeistä poliittisista heitoista, ja nuoret myös tunnustavat poliittista väriä.

Nuorille koituu pulmia, kun he saavat kutsun ystävällisen sikatilan ruokapöytään. Miten periaatteiden käy, kun tehotuottajat ja heidän tarinansa käyvät tutuiksi? Tässä kirjassa suuret kysymykset nautitaan komedian kera.

Rikkaita ja lihavia

Voiko rikas olla kunniallinen ja normaalin näköinen? Ei voi, vastaa englantilainen kirjailija ja koomikko David Walliams lastenromaanissaan Maailman rikkain poika (Tammi, kuv. Tony Ross, suom. Kaisa Kattelus).

12-vuotias Joe Spud asuu miljardööri-isänsä kanssa niin suuressa talossa, että se näkyy ulkoavaruuteen asti. Pojalla on kaikki, mitä kuvitella saattaa takapihalla sijaitsevasta vuoristoradasta alkaen. Hän on kuitenkin hyvin yksinäinen – ja paksu kuten isänsä.

Brittiyhteiskunnan rakenteet näkyvät tarinassa vahvemmin kuin Walliamsin kirjoissa aiemmin. Nyt pilkataan maan kalleinta yksityiskoulua, nauretaan isän ja typerän povipommin suhteelle ja hävetään sitä, että rikkaudet tulevat Puhtopeppu-nimisestä wc-paperi-innovaatiosta. Onnellisessa loppuratkaisussa isä tietysti menettää koko omaisuutensa ja pieni perhe palaa omaan yhteiskuntaluokkaansa.

Vaikka suomalainen lukija huomaa kirjan kliseet ja ennakkoluulot, on tarina silti piristävää luettavaa. Huumori on iskevää ja hurjaa, eikä parane liikaa miettiä sitä, että kirjailija näyttää, miten käy kun kurkottelee sosiaaliluokasta toiseen…

Hoikkuuden asialla

LM. Montgomeryn (1874–1942) Runotyttö-sarjan päähenkilön mielestä melkein pahinta on lihavuus. Aivan erityisen onnellisina hetkinä Emily tosin tuntee rakastavansa ihan kaikkia, ”jopa lihaviakin olentoja”.

Lasten- ja nuortenkirjailijat pitävät tästä perinteestä sitkeästi kiinni niin Suomessa kuin maailmalla. Hämmentävän usein tuoreissakin kirjoissa raportoidaan löllyvistä vartaloista kilon tarkkuudella, ja varmuuden vuoksi lukijaa nauratetaan karkeilla ilmauksilla. Nuortenkirjoissa ei enää ole tabuja, kaikesta voi kirjoittaa, mutta laihuuden vaatimuksesta ei hevin luovuta. Lihavuus yhdistetään epämiellyttävyyteen, koomisuuteen ja varakkuuteen.

Ulkonäköpaineista kärsivät lapset ja nuoret saavat kirjoista kolkon mallin. Miksi lukijoiden suosiosta kamppailevat kirjailijat flirttailevat ennakkoluulojen kanssa? Se on kummallista, kun kirjallisuudessa muutoin hyväksytään kaikenlainen erilaisuus.

Amerikkalaisen yhteiskunnan varjoja

Käsittelipä amerikkalainen realistinen nuortenromaani sitten sukupuolen korjaamista tai siamilaisten kaksosten kohtaloa, on siinä dramaattisesti läsnä amerikkalaisen unelman kääntöpuoli.

Omillaan pärjäämisen ideologia, hyväntekeväisyys ja uskonnollinen konservatiivisuus vaikuttavat Sarah Crossanin Yksi-romaanissa (S & S, suom. Kaisa Kattelus) ja Meredith Russon romaanissa Tyttösi sun (Karisto, suom. Leena Ojalatva).

Ensin mainitussa kirjassa siamilaiset kaksoset joutuvat luopumaan kotikoulusta rahapulan takia ja aloittavat kunnallisessa lukiossa. Tyttöjen vanhemmat joutuvat työttömiksi, joten taloudellinen kriisi on tuntuva – varsinkin kun sairasvakuutuksesta kysellään jatkuvasti halvempien hoitojen perään.

Tyttöjen kohtalo kouraisee, harvoin julkaistaan näin syvästi inhimillisiä nuortenkirjoja. Säälin tunnetta hillitsee se, että kertojatyttö muistuttaa, ettei hän osaa pitää kohtaloansa kaikkein kauheimpana. Ja rumuudestakin hänellä on sanottavaa:

”On totta että olemme erilaisia kuin muut. Mutta rumia? Haloo. Ei mene läpi.”

Tyttösi sun -kirjan päähenkilö on sukupuolen korjausleikkauksesta ja itsemurhayrityksestä selviytynyt Amanda.

”Eläisinkö maan alla suurimman osan elämääni enkä koskaan kohtaisi maailmaa omana itsenäni?” hän ihmettelee.

Kiusaamisen ja väkivallan raatelema Amanda muuttaa isänsä luo etelävaltioihin ja aloittaa uuden elämän. Ja kun hän rakastuu poikaan, alkaa todellinen taistelu pelkoja ja ennakkoluuloja vastaan. Amandan elämään vaikuttavat kodin uskonnollinen tausta ja amerikkalaisen yhteiskunnan pimeät puolet, esim. ultrakonservatiiviset mielipideryöpyt.

Sen kummemmin ei edes ihmetellä, että Amandan poikaystävän perhe elää asuntovaunussa, joten poika ei voi edes haaveilla yliopistosta. Köyhiä varten on omat vaihtoehdot.

Parhaimpia amerikkalaisia nuortenkirjoja voi lukea hätkähdyttävinä yhteiskunnallisina dokumentteina, mutta samalla ne aina tarjoavat jotain uutta ja inhimillistä. Dramaattisuus ei ole huomionkipeää vaan hienosti hallittua, jopa hillittyä.

Elämänviisauskirja lapsille

Ihmisarvosta ja ennakkoluuloista puhutaan mukavasti rupatellen Inka Nousiaisen kirjoittamassa ja Satu Kettusen kuvittamassa kuvakirjassa Olematon Olga (Otava). Kertoja puhuu suoraan lukijalle ja eksyy välillä rönsyilemään sivupoluille, mutta varsinainen päähenkilö Olga on, vaikkei aina ääneen pääsekään. Juuri siksi on tärkeää, että lukija osaa suhtautua kunnioittavasti tuntemattomaan ihmiseen, kirjassa opetetaan. Kertoja vakuuttaa, ettei Olga ole kuka tahansa, ”aivan kuten sinäkään et ole”. Olgan erityistaitona on se, että hän osaa käyttäytyä kivasti toisia kohtaan.

Pursuilevasti kuvitettu ja kirjoitettu puheenvuoro opettaa kohtelemaan ja kuuntelemaan muita yksilöinä. Se on sukua nyt niin suosituille nuorten elämänviisauskirjoille, joissa lukijan puoleen käännytään hyvin henkilökohtaisella, tunnustuksellisella tavalla.