Kuukauden kirjat: Värikästä kirjatietoa

Aina vaan Astrid!

Astrid Lindgrenistä kertovien tietokirjojen suomentaminen ei tunnu tyrehtyvän. Ruotsalaiset keksivät jatkuvasti uusia näkökulmia ja koluamattomia nurkkia.

Viime vuosina on keskitytty Lindgrenin kirjeisiin ja päiväkirjoihin. Kieltämättä kirjailijalegendan ja nuoren Sara Schwardtin 1970-luvun alussa virinnyt kirjeenvaihto koskettaa rehellisyydellään. Kahden vuosikymmenen ajan Sara uskoutui silloin tällöin Lindgrenille elämänsä kuulumisista, usein tuskallisista ja kiemuraisista kokemuksista.

Kätken kirjeesi patjani alle -kirjekokoelma (WSOY, suom. Kari Koski) on dokumentti kahden eri-ikäisen ihmisen kohtaamisesta, nuoruuden hankaluudesta, mutta onneksi myös elämänviisaudesta ja vaikeuksien laantumisesta. Kirja sopii hyvin luettavaksi siinä nuoruuden vaiheessa, kun kaikki tuntuu kurjalta.

Muumi ei jouda museoon

Pelkästään aurinkoinen kirja on Philip Ardaghin kirjoittama Tove Janssonin Muumilaakson maailma (WSOY, suom. Jaakko Kankaanpää). Lapsille tarkoitettu muumitietouden perusteos on toteutettu visuaalisesti näyttävällä tavalla: suurikokoisessa kirjassa on mukana Tove Janssonin alkuperäiskuvitusta ja valokuvia. Janssonin estetiikkaan johdattelee jo kanteen näverretty reikä. Tekijä esittelee esim. muumisarjan hahmoja, Muumilaakson vuodenkiertoa ja Janssonin elämää.

Modernin tietokirjallisuuden tapaan myös tässä paketissa on suuri määrä pientä pirstaa muumiviisaudesta Muumipapan boolireseptiin asti.

Taiteilijan elämänvaiheista Ardagh kirjoittaa sen verran lakonisesti, että Janssonin lapsuusvuosista saisi vihdoin viimein joku suomalainen kirjailija kirjoittaa kokonaisen ja levollisen lastenkirjan.

Viime vuonna Tampereella avautunut Muumimuseo on julkaissut miellyttävän ja antoisan näyttelykatalogin Kuinkas sitten kävikään? – Muumikirjojen tarina (Muumimuseo). Siinä Sirke Happonen kertoo kirjojen syntyhistorioista, juonista, hahmoista, tulkinnoista ja kuvista. Hän käsittelee teoksia kronologisessa järjestyksessä ja kertoo samalla hauskasti, mitä muuta Jansson teki niiden ilmestymisaikoina.

Hyvin jäsennelty ja mutkattomasti kirjoitettu kirja kiehtoo varmasti monen ikäisiä lukijoita. Täydellä syyllä voi puhua Muumi-tietouden perusteoksesta tai jopa taidekirjasta, vaikkei kirja kovin suuri olekaan. Se todella kannattaa ostaa museosta tuliaisiksi kotiin!

Kirjan esipuheessa huomautetaan, että muumioikeuksia hallinoiva Moomin Characters Ltd Oy on taannut Tampere-talossa sijaitsevalle museolle aseman maailman ainoana Muumimuseona. Hieno turistikohde Tampereelle ja ylpeydenaihe koko suomalaiselle lastenkulttuurille se ilman muuta on, mutta miten ihmeessä tällaisia ainokaisen asemia voidaan luvata? Kun sitä toisaalta toivoisi muumeja, museoita ja lastenkirjoja kaikkialle maailmaan!

Kirjan verran kulttuuria

Jan Kåhren ja Nora Kitinmäen muutaman vuoden takaisen Detta är en bok! -tietokirjan (PQR-Kultur) kannessa lukee rohkeasti ”För smarta barn som vill veta mer om böcker”. Uteliaita ja tiedonhaluisia lapsia epäilemättä piisaa, mutta miten saisi ennakkoluuloisen ja pelokkaan kirjastolaitoksen kiinnostumaan tällaisista teoksista? Ensimmäinen suomalainen moderni perusteos kirjan valmistamisesta hankittiin vain muutamaan pääkaupunkiseudun kirjastoon, niistäkin osaan lahjoituksina.

Detta är en bok! sai Valtion tiedonjulkistamispalkinnon, mutta sekään ei hellyttänyt kirjastojen sydäntä. Lasten omasta kirjallisuustiedosta on jostakin syystä tullut monelle kirjastolle kiusallinen kysymys.

Ahvenanmaalainen Jan Kåhre ja kuvittaja Nora Kitinmäki selvittävät kirjan vaiheet paperin valmistuksesta alkaen, ja prosessin loppuvaiheessa mainitaan kustantajankin osuus. Siis paljon tekniikkaa, perinteitä ja kulttuuria!

Paperin ominaisuuksista opitaan aivan konkreettisesti, kun kirja on painettu kahdelle erilaiselle paperilaadulle. Sekin opitaan, miten kotikeittiössä voi valmistaa paperia.

Tekijät tuovat sivistyshistoriaa aivan lähelle lasta. Toivottavasti joku rohkelikko uskaltaisi joskus suomentaa teoksen.

Erityisesti fantasiaan innostuneet lapset ovat kirjatiedolle valmiimpia kuin koskaan, sillä Harry Potterin peesissä on julkaistu hyvä määrä fantasiatietoutta sekä teoksia kirjallisuuden ja elokuvien suhteesta.

Lastenkirjojen ruokalista

Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu (Avain) vinkkaa kirjoja vaikkapa niille, jotka haluavat lukea lastenhuoneen asukkaista, koululaisten kohelluksista tai oudoista hahmoista, joihin törmää vain lastenkirjoissa.

Pelkästä hauskasti kasatusta vinkkikirjasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan Laaksonen on kehitellyt kirjojen pohjalta kaikenlaista hauskuutta, esim. lastenkirjojen ruokalistan. Alkuruuaksi kelpaa voileipä maksalaatikolla ja lihapullilla Siri Kolun tapaan.

Testin avulla voi selvittää, kuka lastenkirjallisuuden hahmo itse on. Iloisia ideoita lapsille, mutta olisiko kirja helpommin lähestyttävissä rentona pokkarina?

Satujen kuningas lapsena

Maijaliisa Dieckmannin Satujen kuningas ilmestyi myös ruotsiksi.

Sakari Topeliuksen juhlavuotena on hyvä palata Maijaliisa Dieckmannin vuonna 2011 julkaisemaan Satujen kuningas -elämäkertaromaaniin (Schildts), jossa Topeliuksen tarina välittyy lapsille elävästi ja lämpimästi ilman pöyhkeää juhlavuutta. Viedessään poikansa kouluun äiti varoittaa opettajatätiä, sillä Sakarilla on ”toisinaan taipumusta pieniin vallattomuuksiin”.

Teos antaa käsityksen 1800-luvun alkupuolen lapsuudesta, ja kirjan lopussa Dieckmann vielä pikaisesti silmäilee Topeliuksen myöhempiä vaiheita ja kirjallista tuotantoa.

Omassa muistelmateoksessaan Dieckmann toteaa, että Topeliuksen satuja ja näytelmiä ei voi ammentaa tyhjiin. Topelius-tietoa hän tarjoilee mielikuvituksen ja huumorin avulla.

Jyhkeää draamaa Reininmaalla

Fantasianälkäisille lapsille ja nuorille tekee tuskin tiukkaa uppoutua keskieurooppalaisten sankaritarustoon, kun Maijaliisa Dieckmann on tarinoita vähän kesyttänyt. Prinssi Sigfrid ja orja Ottokar: Nibelungein tarina (Avain) on nyt julkaistu selkokielisenä laitoksena.

Ottokar kertoo, että Sigfrid on ”hurjapäinen ja varomaton. Sellainen kuuluu kuninkaallisen olla”. Kohtalo on kova, ja lopussa orja jylhästi toteaa, että ”Tonavan maitten yllä leijui murhe, sillä uljaimmat miehet olivat kuolleet”. Reininmaan äidit itkivät poikiaan ja lukija puolestaan saa perehtyä eurooppalaiseen mytologiaan. Tutuilta kuulostavat nimet paljastavat luonteensa: esim. synkkää vihaa hehkuva prinsessa Brynhilde ei hevin unohdu.

Dieckmann kertoo sanomalehti Östnylandin haastattelussa itkeneensä Sigfridin kohtaloa jo kansakouluvuosinaan. Kirjailijana hän on päässyt rakentamaan kulttuurisiltoja nykylapsille.

Kirjanoidan kyytiin

17-vuotias Aura tuntee itsessään voimakkaita ylimaallisia kokemuksia. Välähdykset herättävät hänen luontaisen uteliaisuutensa Anne Leinosen romaanissa Kirjanoita (WSOY), jossa eletään Helsinkiä muistuttavassa Helbyssä.

Kaupungissa digitaalisuus on niin pitkällä, että suurin osa painetuista kirjoista on homehtunut ja hapertunut. Työpaikallaan Menetettyjen unelmien talossa Aura kuitenkin pääsee kosketuksiin sekä kirjojen että taikuuden maailmaan.

Aura kohtaa salaisuuksia, ja tarina on taikuutta täynnä, mutta silti Kirjanoidassa on paljon tuttua. Leinonen kirjoittaa armeliasta fantasiaa, johon realismin ystävänkin on helppo solahtaa.

Kirjaviitteet ovat Helbyssä vahvasti läsnä. Kaupungissa liikutaan Tuhannen ja yhden yön tavaratalossa, Ruohometsänkadulla ja Uppo-Nallen puistossa. Kirjallisuus elää romaanissa kiehtovasti ja hyvin monipuolisesti rakentaen houkuttelevaa merkitysten verkostoa.

Lasten- ja nuortenkirja-arvioita Verkko-Puntarissa

Lastenkirja-arvioiden määrä päivälehdissä on vähentynyt ja moni kirja jää kokonaan arvioimatta. Onnimanni on ainoita kotimaisia lehtiä, joissa alan ammattilaisten kirjoittamia lastenkirja-arvioita julkaistaan säännöllisesti. Lastenkirjainstituutin julkaisema Onnimanni-lehti ilmestyy painettuna neljä kertaa vuodessa. Kaikkiaan siinä arvioidaan vuosittain satakunta uutta lasten- ja nuortenkirjaa.

Onnimannin kirja-arviot vuoden 2017 alusta lähtien ovat luettavissa Verkko-Puntarissa osoitteessa https://lastenkirjainstituutti.fi/onnimanni-lehti/arvostelut