Vapaa on vain umpihanki
Puuterilumen taju
Alussa oli latu, Eero Mäntyranta ja mustavalkoisten kuvaputkialttareiden ääreen hiljentynyt Suomen kansa. Sitten tulivat EU, ilmastonmuutos ja Lahden doping-skandaali, eikä mikään ollut enää ennallaan.
Uusia talvilajeja ilmaantui, mutta ne eivät perineet vanhoihin lajeihin liittynyttä kansallista paatosta – eivätkä lumilautailun tapaisten lajien nuoret harrastajat olisi moista taakkaa niskaansa huolineetkaan.
Perinteisissä urheilulajeissa tavoitteet ovat arvokilpailuissa, ja niihin pyritään kurinalaisella harjoittelulla. Lumilautailijoiden tavoitteet ovat moninaisemmat, tuumii Anna-Liisa Ojala väitöskirjassaan.
Lumilautailija Enni Rukajärvi kertoi vuoden 2013 lopulla Ilta-Sanomille odottavansa meneillään olevalta kaudelta ennen kaikkea sitä, että olympialaiset olisivat jo ohi: ”Sitten pääsen taas laskemaan vain omaksi ilokseni! Erityisen kivaa olisi päästä laskemaan puuteria.”
Rukajärvi palasi Sotšin olympialaisista vapaille puuterilumille slopestylen hopeamitali kaulassaan.
Suomalaiset olympiatason lumilautailijat eivät Ojalan mukaan ole mitenkään vakuuttuneita esimerkiksi valmennuksen hyödyistä; he kokevat oppivansa parhaiten muilta lumilautailijoilta. Valmentaja kelpuutettaisiin mukaan lähinnä matkojen järjestelijäksi ja lautojen voitelijaksi.
Virkavetoinen liikuntapolitiikka sopii yleensäkin huonosti yhteen lajien kanssa, joita Ojala hieman jäykästi kutsuu ”nuorisokulttuuriseksi liikkumiseksi”. Paikallisten liikuntaseurojen on vaikea tarjota tälle ryhmälle mitään, mitä he kokisivat tarvitsevansa.
Toisaalta järjestelmänvastaisuus on yksi näiden lajien elinehdoista. Lumilautailijat harjoittelevat missä harjoittelevat, eikä lupaa tule aina kysyttyä. Aikuisten maailman ärähdys kertoo nuorille jostakin erityisestä: omista rajoista, omista säännöistä ja omasta identiteetistä.
Lumilautailun ammattilaiset ovat paitsi urheilijoita myös luovien alojen yrittäjiä. He esittelevät taitojaan itse tuotetuilla ja itse palkattujen kuvaajien kuvaamilla videoilla, joita sponsorit rahoittavat. Ojalan mukaan mediabisnes antaa arvokilpailuja enemmän tilaa lajin omille arvoille, kuten ilmaisuvapaudelle.
>Anna-Liisa Ojala: Vaihtoehtoisuutta ja valtavirtaisuutta. Tutkimus suomalaisten lumilautailijoiden uria raamittavista asenteista, olosuhteista ja resursseista. Jyväskylän yliopisto 2015.
Sota syöpyy pienen mieleen
Sodalla on tuhoisa vaikutus sen piirissä elävien lasten ja nuorten mielenterveyteen. Nuori mieli voi kuitenkin toipua haavoistaan nopeastikin, jos sille vain annetaan siihen tilaisuus.
Leicesterin yliopiston lapsipsykologian professori Panos Vostanis on tutkinut useampaan otteeseen sodan vaikutuksia Gazan alueen väestöön. Vuoden 2008–09 Gazan sodan jälkeen tehtyyn tutkimukseen osallistui 358 palestiinalaista teiniä, joista lähes jokainen oli kokenut kauhun hetkiä tykistötulessa ja nähnyt kranaattien silpomia ruumiita.
Lapset voivat onneksi toipua sodan traumoista nopeastikin.
Kolme viikkoa kestäneessä sodassa kuoli 1 100 palestiinalaista ja 13 israelilaista. 60 prosenttia Vostanisin tutkimista 15–18-vuotiaista gazalaisista oli menettänyt sodassa joko omaisensa tai läheisen ystävänsä.
Yli 90 prosenttia tutkituista kärsi jälkitraumaattiseen stressirektioon (PTSD) kuuluvista oireista: painajaisunista, ahdistuneisuudesta, pelkotiloista ja itsetuhoisesta käyttäytymisestä. Vajaalla kolmasosalla oireet olivat vakavia.
Aikaisemman tutkimuksen mukaan lapset voivat onneksi toipua sodan traumoista nopeastikin. Vain neljäsosa PTSD-diagnoosin saaneista 7–12-vuotiaista gazalaisista lapsista kärsi oireista, kun traumatisoivien tapahtumien päättymisestä oli kulunut vuosi.
Sodan ja väkivallan vaikutuksista lasten ja nuorten mielenterveyteen riittää tutkimustietoa, eivätkä kotiplaneettamme syrjäisimmätkään kolkat ole enää tukitoimien ulottumattomissa, toteaa Vostanis. On siis aika ryhtyä sanoista tekoihin.
Leicesterin yliopiston johtaman globaalin World Awareness for Children in Trauma (WACIT) -kampanjan tarkoituksena on edistää lasten ja nuorten traumaperäisiä mielenterveysongelmia koskevaa tietoisuutta ja kehittää toteuttamiskelpoisia tukiohjelmia kaikkialla maailmassa.
Hankkeella on yhteistyökumppaneita kahdeksassa maassa; viimeksi viriteltiin yhteyksiä Indonesian suuntaan solmimalla sopimus tutkimusyhteistyöstä Jakartan islamilaisen yliopiston kanssa.
Bisnes lasten lautasilla
Televisio, pikaruoka ja lelut muodostavat epäpyhän kolmiliiton. Pikaruokaketjut mainostavat palvelujaan tv:ssä oheislelujen avulla, ja näyttää siltä, että leluja haluavat lapset alkavat haluta myös niiden avulla markkinoituja aterioita. Järjestelmä siis toimii ja bisnes vetää, mutta lasten ruokailutottumukset tuskin siitä paranevat.
Yhdysvaltalaisen Geisel School of Medicinen tutkijat kysyivät sadan 3–7-vuotiaan lapsen vanhemmilta, kuinka usein pienokaiset katselevat neljältä lasten kanavalta tulevia tv-ohjelmia, halusivatko he päästä syömään näillä kanavilla mainostettuihin kahteen pikaruokaravintolaan, kuinka usein he kyseisissä ravintoloissa kävivät, ja keräsivätkö he atrioiden yhteydessä jaettavia oheisleluja.
Reilusti yli puolet tutkimuksen lapsista halusi päästä silloin tällöin syömään ainakin yhteen mainostetuista ravintoloista. Televisiomainoksissa esiintyviä oheisleluja keräsi vajaa kolmannes tutkituista.
Lelujen keräilijöistä peräti 83 prosenttia halusi käydä syömässä yhdessä tai molemmissa lelujen avulla mainostetuista ravintoloista. Ravintolakäyntien määrään vaikutti lisäksi kodin tv-vastaanottimien määrä, kyseisiä mainoksia lähettävillä tv-kanavilla vietetty aika sekä se, oliko lapsen makuuhuoneessa televisio.
>Jennifer A. Emond ym.: Commercial Television Exposure, Fast Food Toy Collecting, and Family Visits to Fast Food Restaurants among Families Living in Rural Communities. The Journal of Pediatrics. Online-julkaisu lokakuussa 2015.
