Vanhemman itsemurhaa sureva nuori jää yksin
Maan terveydenhuoltokaan ei pysty vastaaman vanhempansa itsemurhan kautta menettäneiden nuorten avuntarpeeseen, arvostelee Anneli Silvén Hagström Linköpingin yliopistolle tekemässään väitöksessä.
Ruotsissa tehdään vuosittain 1 500 itsemurhaa, ja surijoita on monin verroin enemmän. Tekoon liittyvä stigma on edelleen niin vahva, etteivät vanhempansa itsemurhan kautta menettäneet nuoret aina voi, halua tai uskalla keskustella asiasta muualla kuin netin anonyymeillä keskustelupalstoilla.
Silvén Hagström tutki nuorten selviytymistä vanhemman itsemurhan jälkeen. Aineistona olivat haastattelut, netin keskustelupalstat ja itsemurhan tehneen äidin tyttären selviytymisestä kertova teatteriesitys.
Painavin itsemurhan tehneen vanhemman jälkeläisiä ahdistavista kysymyksistä on: Miksi? Nuori alkaa pohtia kuolleen vanhemman identiteettiä, ja siitä ajatukset kimmahtavat omaan identiteettiin: millaisen ihmisen minusta tekee se, että juuri minun vanhempani saattoi tehdä noin?
Pahaa oloa vahvistavat tuttavien välttelevä käytös ja nuoren korviin kantautuvat puheet vanhemman teon itsekkyydestä: kuinka joku voi omien vastoinkäymisiensä vuoksi jättää lapsensa ja muut läheisensä oman onnensa nojaan?
Teon ympäristössä herättämät reaktiot alkavat sävyttää nuoren mielessä elävää, alun alkaen yleensä positiivista kuvaa vanhemmasta. Häpeään, syyllisyyteen ja hylätyksi tulemisen tunteeseen saattaa sekoittua vihaa menetettyä vanhempaa kohtaan.
Itsemurhaan liittyy edelleen vahva stigma.
Itsemurhista vaikeneminen on Silvén Hagströmin mukaan kulttuurinen ongelma, joka tekee äärimmäisen vaikeasta asiasta vielä vaikeamman. Nuoret kertoivat tutkijalle stigmasta ja sen aiheuttamasta vaikeudesta puhua tapahtuneesta toverien kanssa tai edes omassa perhepiirissä.
Ne nuoret, joilla oli mahdollisuus keskustella asioista keskustelukumppanien arvostelua tai tuomiota pelkäämättä, pääsivät sopuun itsensä ja vanhemman teon kanssa. Tärkeä stigmasta vapaa vyöhyke olivat netin keskustelupalstat. Verkossa on helppo löytää vertaistukea ja vaikeista asioista voi keskustella nimettömänä lähtemättä mihinkään omasta turvallisesta huoneesta.
>Anneli Silvén Hagström: To mourn and resist stigma: Narration, meaning-making and self-formation after a parent’s suicide. Linköpingin yliopisto 2016.
