Heikki Hiilamo: Uusi sota köyhyyttä vastaan
Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson julisti kansakunnan tilaa käsitelleessä puheessaan joulukuussa 1964 sodan köyhyyttä vastaan. Puhe johti merkittäviin parannuksiin Yhdysvaltojen koulutus- ja työvoimapolitiikassa sekä sosiaaliturvassa.
Sittemmin liittovaltion rooli köyhyyden lievittämisessä on hiipunut. Myös Suomessa köyhyys on palannut uudelleen ajankohtaiseksi vitsaukseksi.
Columbian yliopiston sosiaalityön professori Jane Waldfogel puhui marraskuussa yhdysvaltalaisessa yhteiskuntapolitiikan konferenssissa (APPAM) Miamissa uudesta sodasta köyhyyttä vastaan.
Waldfogel on eniten huolissaan siitä, miten yhteiskuntaluokka vaikuttaa lasten oppimistuloksiin. Heikossa asemassa olevien vanhempien lapset eivät pärjää koulussa. Koulutuksen puute aiheuttaa myöhemmin köyhyyttä, koska kouluttamattomat eivät pääse mukaan työmarkkinoille tai juuttuvat kehnosti palkattuihin ja epävarmoihin työpaikkoihin. Näin huono-osaisuus periytyy.
Samat tulokset pätevät Suomeen. Vähän koulutetuilla vanhemmilla on pienemmät tulot, he vastaavat useammin yksin lasten kasvatuksesta ja ovat keskimääräistä nuorempia.
Myös Suomessa köyhyyden poistaminen edellyttää lasten sosiaalisten taustojen erojen tasoittamista. Tehtävä on vaikea, sillä erot lasten oppimistuloksissa syntyvät osin jo ennen syntymää ja usein vain vahvistuvat kouluaikana.
Waldfogelin ja monien muiden tutkijoiden resepti on panostaa lasten varhaiskasvatukseen ja ylipäätään investoida lapsiin. Investoiminen lapsiin on retorisesti vetoava politiikka, sillä lapset eivät voi valita vanhempiaan. Kysymyksen lapsiin investoimisesta voisi kuitenkin asettaa myös toisin.
Biologisesti paras aika naisella saada ensimmäinen lapsi on noin 20–24-vuotta. Hyvä vanhemmuus edellyttää kuitenkin resursseja, joita vain harvalla on tuossa iässä. Jos lapsen vanhemmat ovat hyvin nuoria, heillä on yleensä vähän koulutusta, alhaiset tulot (ja tulo-odotukset) ja he ovat usein yksinhuoltajia. Kaikki kolme tekijää heikentävät hyvän vanhemmuuden edellytyksiä.
Päätökset lasten odottamisesta ovat yksilöllisiä, eikä vapaassa yhteiskunnassa ole syytä puuttua niihin.
Toisaalta yhteiskuntapolitiikka vaikuttaa väistämättä lasten saamiseen. Esimerkiksi vanhempainpäivärahojen ansiosidonnaisuus tarkoittaa, että äitien kannattaa hankkia itselleen tuloja ennen lasten saamista. Jos uusi lapsi syntyy niin, että lapsen laskettu aika on ennen kuin edellinen lapsi on täyttänyt kolme vuotta, voi äiti saada vanhempainpäivärahaa saman työtulon mukaan kuin edellisestä lapsesta.
Tilanne on Suomessa jossain määrin ristiriitainen. Olemme toisaalta huolissamme siitä, että koulutetut naiset alkavat hankkia lapsia liian myöhään ja saavat vähemmän lapsia kuin toivoisivat.
Toisaalta vähemmän esillä ollut ongelma on meilläkin se, että heikossa asemassa olevat vanhemmat saavat sosiaalisesta näkökulmasta lapsia liian aikaisin.
Lapsiin investoimisen ohessa voisimme ehkä puhua myös investoimisesta erityisesti heikoimmista lähtökohdista tulevien nuorten koulutukseen ja työmahdollisuuksiin, jotta heilläkin olisi tarvittavat resurssit ryhtyessään äideiksi ja isiksi.
Lapsiin investoiminen alkaa vanhempiin investoimisesta. Kun vanhemmat voivat hyvin, lapset voivat hyvin.
Heikki Hiilamo on viiden lapsen isä, joka työskentelee sosiaalipolitiikan professorina Helsingin yliopistossa.
