Työtön yksinhuoltajaäiti on liian yksin

Yksinhuoltajaäiti tarvitsee työpaikan

Pitkäaikaistyöttömyys on kuin suo vailla vastarantaa: mitä kauemmas on ehtinyt tarpoa, sitä vaikeampi on kääntyä ja palata. Tiedot ja taidot vanhenevat, ikää karttuu ja työkyky heikkenee samaan aikaan, kun työmarkkinoiden vaatimukset vain kovenevat. Kuva työstä elämän välttämättömänä osana alkaa haalistua ja katoaa lopulta kokonaan.

Pitkäaikaistyöttömien eli yli vuoden yhtäjaksoisesti työtä vailla olleiden määrä on kasvanut jatkuvasti vuoden 2012 jälkeen. Viime joulukuussa heitä oli pyörein luvuin 120 000, joista 70 000 miehiä ja 50 000 naisia. Määrän ennustetaan kasvavan tänä vuonna kymmenellä tuhannella.

Anja Zieschen väitöksen mukaan työttömyys koettelee erityisesti yksinhuoltajaäitien mielenterveyttä. Tämä hidastaa heidän työllistymistään, ja työttömyyden venyminen koettelee heidän mielenterveyttään lisää.

Yksinhuoltajaperheiden paljon muita perheitä suurempi riski ajautua köyhyyteen vaikuttaa samaan suuntaan. Taloudellinen köyhyys köyhdyttää äidin sosiaalista elämää, ja yksinäisyys heikentää usein jo valmiiksi heikkoa itsetuntoa entisestään.

Ziesche setvii tutkimuksessaan, miten olemassa olevia tukimuotoja voitaisiin mukauttaa nimenomaan työttömien yksinhuoltajaäitien tarpeisiin. Aineistona olivat 11 yksinhuoltajaäidin näkemykset omasta elämästään ja siihen liittyvistä riskeistä sekä mielipiteet nykyisen työvoimapolitiikan toimivuudesta.

Zieschen mukaan äidit kaipaavat sekä terveystietämystä että tehokasta työvoimapoliittista tukea.

Yksinäisyys heikentää itsetuntoa

Koska työ ja terveys ovat saman kokonaisuuden eri puolia, tehokas tuki edellyttää näistä asioista vastaavien viranomaisten yhteistyötä. Terveys- ja työvoimaviranomaisten yhteistyö puolestaan edellyttää yhteisiä tavoitteita ja terveydestä lähtevää näkökulmaa sosiaalipolitiikkaan.

>Anja Ziesche: Gesundheitsförderung arbeitsloser allein erziehender Frauen durch Maßnahmen der Arbeitsmarktpolitik. Itä-Suomen yliopisto 2016.

Ammatillisen rakkauden rajoja kartoittamassa

Englannissa on paljastunut viime vuosina useita suurta kohua nostattaneita lapsen hyväksikäyttötapauksia. Niistä eniten julkisuutta saaneissa epäillyt ovat olleet pappeja tai tunnettuja tv-kasvoja. Myös englantilaisissa päiväkodeissa paljastuu vuosittain pieni, mutta alati kasvava määrä lasten seksuaalisia hyväksikäyttöjä.

Tilanne sai Sheffieldin yliopiston tutkijat kiinnostumaan siitä, miten lapsityön ammattilaiset suhtautuvat työnsä emotionaaliseen puoleen, ja ovatko ilmi tulleet hyväksikäytöt tehneet heistä entistä varovaisempia läheisyyden ja fyysisten hellyydenosoitusten suhteen.

Tutkijoiden tähtäimessä on kehittää turvallisia kiintymysvälineitä sisältävä työkalupakki päiväkodin työntekijöiden käyttöön.

Anonyymina toteutettuun kyselytutkimukseen osallistui lähes 800 päiväkotityön ammattilaista avustajista lastentarhanopettajiin. Heistä 95 % katsoi kiintymyksenosoitusten olevan tärkeä osa lasten kanssa tehtävää työtä.

Joka kymmenes oli kuitenkin huolissaan väärien syytösten mahdollisuudesta ja siitä, hyväksyivätkö muut työntekijät heidän tapaansa ilmaista kiintymystään lapsiin. Viidennes vastanneista kaihtoi epäilysten pelossa tilannetta, jossa jäi ainoaksi lapsiryhmän kanssa olevaksi aikuiseksi.

Sopiiko hoitolasta halata ja suukotella?

Päiväkotityöhön kuuluvaan ammatilliseen rakkauteen – käsite on tutkijoiden tätä tutkimusta varten kehittämä – vastaajat sisällyttivät mm. huolenpidon, ystävällisyyden ja lapsen huomioon ottamisen.

Yksinäisyys heikentää itsetuntoaJoidenkin kyselyyn vastanneiden mielestä ammatilliset tunteet ovat läheistä sukua vanhemman tunteille lastaan kohtaan; toiset taas tekivät selvän eron omiin lapsiin ja päiväkotilapsiin kohdistuvien tunteiden välille. Joka kymmenes pelkäsi läheisten tunnesiteiden voivan aiheuttaa kahnausta lasten vanhempien kanssa.

Moni piti halaamista ja suukottelua asiaan kuuluvina ammatillisen rakkauden ilmauksina, mutta myös varauksellisia vastauksia löytyi. Vähemmistö vastaajista oli sitä mieltä, että aloitteen kaikkiin fyysisiin hellyyden osoituksiin pitää tulla lapsen puolelta.

>Should childcare staff ’love’ the youngsters in their care? Sheffieldin yliopiston tutkimuksesta tiedotti Alpha Galileo 22.1.2016.

Kasvatusta vai kuritusväkivaltaa?

Vanhemmilla on oikeus kasvattaa ja myös fyysisesti rajoittaa lastaan, mutta tuota valtaa ei saa käyttää liikaa. Se mikä on liikaa – missä vaiheessa hyväksyttävä ja tarpeellinenkin vallankäyttö muuttuu laissa kielletyksi kuritusväkivallaksi – riippuu paljolti yksittäisen viranomaisen tulkinnasta.

Viranomaisten päätöksiin vaikuttavat lakien lisäksi erilaiset ammatilliset roolit ja kulttuurit. Erityisesti niihin vaikuttavat viranomaisten henkilökohtaiset käsitykset siitä, mikä on väkivaltaa ja mikä ei, väittää Anna Heinonen.

Hän tarkastelee väitöksessään vanhempien lapsiinsa kohdistamaa kuritusväkivaltaa poliisin rikosilmoitus- ja esitutkinta-aineistojen sekä lastensuojelun asiakirjojen näkökulmasta.

Tutkimuksen mukaan poliisin ja lastensuojelun käytännöt kuritusväkivaltaepäilyissä vaihtelevat: perustelut, joilla väkivaltaepäilyt etenevät lastensuojelusta poliisille ja poliisilta syyttäjälle eivät ole valtakunnallisesti yhdenmukaisia.

Lapsen oikeusturva ei saisi riippua siitä, minkä poliisilaitoksen tai lastensuojelualueen piirissä hän sattuu asumaan. Kuritusväkivaltaepäilyjen käsittelyssä on kuitenkin suuria eroja sekä eri viranomaisten välillä että alueellisesti.

Kuritusväkivaltatapauksissa aikuisen kertomukselle annetaan paljon painoarvoa. Heinonen korostaa lapsen oman mielipiteen kuulemista: aikuisen tulkinta siitä, mikä on väkivaltaa ja mikä on lapsen etu, ei saa korvata lapsen tulkintaa.

Heinosen mukaan yhdenmukaisempiin ja johdonmukaisempiin viranomaiskäytäntöihin päästään viranomaisia kouluttamalla ja lisäämällä yleistä tietoisuutta kuritusväkivallasta.

>Anna Heinonen: The Construction of ’Disciplinary’ Violence Against Children – Social Workers’, Police Officers’ and Parents’ Rationales. Turun yliopisto 2016.