Tarvitseeko lapsi hirviötä?
Astrid Lindgreniä syytettiin 1970-luvulla Veljeni Leijonamieli -kirjan ilmestymisen jälkeen lasten pelottelusta sekä itsemurhan ja kuoleman kuvilla leikittelystä. Kirjailija vastasi syytöksiin väittämällä ykskantaan, etteivät lapset pelkää kuolemaa vaan yksin jäämistä.
Lastenkulttuurin ja kauhun suhdetta tutkinut Susanne Ylönen kiittää mielenkiintonsa suunnasta kotiperhettään, joka tutustutti hänet sellaisiin satuklassikoihin kuin Jörö-Jukkaan ja Grimmin veljesten tarinoihin. Ylösen väitös Tappeleva rapuhirviö. Kauhun estetiikka lastenkirjallisuudessa tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa pari vuotta sitten.
Saksalaisen Heinrich Hoffmannin vuonna 1845 julkaistuissa Jörö-Jukka-tarinoissa huonosti käyttäytyvät lapset kokevat toinen toistaan kaameampia kohtaloita purruksi tulemisesta sormien katkomiseen.
Kirjasesta kehkeytynyttä lastenkirjaklassikkoa on kritisoitu alusta lähtien: tarinoita on pidetty lapsille sopimattomana väkivaltaisuutensa ja uhkailevan pedagogisen otteensa vuoksi.
Nykykirjoissa paha on kesytetty söpöilyllä.
Toisaalta Jörö-Jukalle on löytynyt viime vuosikymmeniin saakka myös puolestapuhujia. Tunnettu lapsipsykologi Bruno Bettelheim puolusti 1970-luvun tutkimuksissaan nimenomaan vanhojen satujen kauhistuttaviksi koettuja sisältöjä.
Hänen mukaansa lapsi saa satujen kasvutarinoista sekä hyvän ja pahan vastakkainasettelusta lohtua ja välineitä omien elämäntapahtumiensa käsittelyyn. Sadut valmistavat myös kohtaamaan elämän väistämättömät murrokset, kuten vanhemmista irtautumisen.
Nykyään pelottelemalla kasvattavia tarinoita löytyy Ylösen mukaan korkeintaan terveystiedon oppikirjoista; uusista lastenkirjoista niitä saa hakea turhaan.
Hirviöt eivät ole jättäneet lastenkirjallisuutta, mutta se on kesytetty Ylösen söpöilyn estetiikaksi kutsumalla menetelmällä lapsikelpoiseksi. Kauhulta taitetaan kärki tekemällä hirviöistä hassuja tai suojelua tarvitsevia tai sitä tarjoavia otuksia.
