Suuren tyhjyyden sylissä
Maailmankaikkeus sai alkunsa toistaiseksi tuntemattomasta syystä vajaat neljätoista miljardia vuotta sitten. Jos se olisi laajentunut hitaammin, se olisi romahtanut kokoon jo ennen kuin mitään elävää olisi ehtinyt syntyä. Jos se olisi laajentunut nopeammin, se olisi niin ikään jäänyt elottomaksi, koska mitään ainetta ei olisi ehtinyt muodostua.
Onneksi se laajentui juuri sopivaa vauhtia. Tällä vauhdilla hiukkasista muodostui aineita ja aineista alkoi jossain vaiheessa, joitakin tuhansia miljoonia vuosia sitten, syntyä elämää tällä mitättömällä planeetallamme. Ehkä jossain muuallakin.
Ajattelen maailmankaikkeutta nykyään joka kerta, kun olen sotkeutumassa säälittäviin pikku ongelmiini.
Suhteellisuudentaju, hoen itselleni. Siihen ei tarvita edes suhteellisuusteoriaa, siihen tarvitaan vain pieni pysähdys ja vilkaisu kaikkeen muuhun, mitä maailmassa on ja tapahtuu juuri nyt.
Onhan tämä hyvin merkillinen paikka, avaruudessa galaksinsa mukana kiitävä pallo, joka kantaa pinnallaan hyvää, pahaa, kaunista, maa, selittämätöntä.
Ihmislaji on keksinyt joukon sekalaisia vastauksia kysymykseensä, ”miksi” me olemme täällä.
Jos miltä tahansa länsimaiselta hallitukselta kysytään, elämän tarkoitus on ”kansainvälinen kilpailukyky”. Meidän suomalaistenkin pitää tästä syystä olla muun muassa innovatiivisia, joustavia ja muutoshakuisia. Ai niin, ja mielellään vielä ”ahneita menestymään”.
Elämän tarkoitus on simppeli: valmistetaan tuotteita, joita toiset haluavat ostaa hyvään hintaan. Saamme rahaa, ja sitten voimme itse… niin, mitä – ostaa lisää tavaroita?
Ulkoavaruudesta katsottuna talouspuuhamme näyttää käsittämättömältä. Pallon kaksi valkoista jäälaikkua kutistuvat, siniset alueet suurenevat, vihreät käyvät yhä vähäisemmiksi, mutta kaksijalkaisia kiinnostaa eniten oma keksintönsä, tietokoneiden uumenissa vilistävät bittijonot, joita kutsutaan ”rahaksi”.
”Virtaava vesi. Siellä elämä on. – Lehdissä, jotka muuttuvat keltaisiksi ja punaisiksi ja lopulta putoavat maahan, maatuvat luoden kasvualustan uusille puille. Ympyrässä, liikkeessä. Ei elämä ole yhteiskunnassa, ei työpaikoilla, toimistoissa, konttoreissa, tehtaissa.”
Näin kirjoittaa Mathias Rosenlund kirjassaan Vaskivuorentie 20. Kirja on hieno kuvaus köyhyydestä ja ulkopuolisuudesta. Katkelma palautuu mieleeni aina, kun luen lehdestä jutun aiheesta ”Suomen suurimmat ongelmat”. Niihin ei yleensä kuulu esimerkiksi osattomuus tai ympäristön kantokyky, vaan ”budjettialijäämä”, ”kestävyysvaje” ja se ”kilpailukyky”.
Miksi-kysymyksen sijaan voisimme keskittyä pohtimaan, ”miten” meidän tulisi täällä elää. Siitä vallitsee tietysti suuri erimielisyys. Tänä syksynä Suomi rähisee talouden ohella pakolaisista.
Suhteellisuudentaju, hoen taas itselleni. Tällä ihmeellisellä pallolla elää vain yksi ihmislaji, homo sapiens. Jos yhdessä paikassa lajitoverit tappavat toisiaan, uhanalaisten on siirryttävä pallon pinnalla toiseen paikkaan. Vaihtoehtoa ei ole, ympärillämme on vain suuri tyhjyys.
Johanna Korhonen on toimittaja ja kirkkolaulaja, jonka perheeseen kuuluu puoliso ja kaksi lasta.
