Julia ajatteli saaneensa pojan, kunnes tämä kertoi olevansa tyttö

Se on poika. Niin kätilö ilmoitti Julialle ja hänen puolisolleen, kun heidän toinen lapsensa ­syntyi kuusi vuotta sitten. Heistä tuli kahden pojan vanhempia, ja ­seitsemänvuotias esikoinen sai ­pikkuveljen.

Perheessä pojat olivat ­poikia, kunnes vähitellen kävi selväksi, että nuorempi kokee itsensä tytöksi.

Lapsi oli niin pieni, ettei hän osannut aluksi sanoittaa kokemustaan. Vanhemmille asia ­avautui lapsen vaate- ja hiustoiveiden kautta.

Kun lapsi pukeutui päiväkodin roolileikeissä prinsessamekkoihin, siinä ei ollut vanhempien mielestä mitään ihmeellistä. Heidän esikoisensakin oli leikkinyt nukeilla ja pukeutunut mekkoihin.

Kolmevuotiaana lapsi ihasteli kaupassa mekkoja ja halusi saada oman.

– Ostin hänelle yöpaitamekon. Lapsi oli Ryhmä Hau -fani ja hän sai mekon, jossa oli Kajan kuva. Hän oli mekosta niin onnellinen.

Kolme- ja puolivuotiaana lapsi ilmoitti, ettei hän voi mennä parhaan ystävänsä syntymäpäiville ilman juhlamekkoa. Juhlamekko hankittiin, ja lapsi piti sitä sitkeästi juhlien jälkeenkin. Pikkuhiljaa vaatekaappi alkoi täyttyä mekoista. Samoihin aikoihin lapsi halusi ­kasvattaa pitkät hiukset, saman­laiset kuin äidillä.

– Siinä kohtaa aloimme miettiä lapsemme sukupuolta. Jätimme puheesta pois pojittelun, ja aloimme puhua lapsista tai ­kutsuimme heitä nimeltä. Emme vielä puhuneet lähipiirille asiasta. Ajattelimme, että katsotaan, mihin asia johtaa.

Translapsen ­kasvattaminen on tarkoittanut paitsi tiedon etsimistä myös uuden opettelua, byrokratiaa, huolta ja pelkojakin.

Pian neljä vuotta täytettyään lapsi yllätti äitinsä kysymystulvalla. Hän halusi tietää, miksi hän ei ole syntynyt tyttönä, voiko hänestä tulla tyttö, miksi hänellä on pippeli eikä pimppiä, voiko hänestä aikuisena tulla nainen ja äiti ja voiko hänelle silloin kasvaa tissit ja pimppi.

– Kysymykset olivat todella spesifejä. Googletin, mitä niihin pitäisi vastata ja vastasin parhaan tietoni mukaan. Sanoin myös, että jos hänestä tuntuu siltä, että oma sukupuoli-identiteetti ei ole se, joksi olemme sen ajatelleet, se on ihan okei.

Lapsen pohdinnat vahvistivat vanhempien aavistuksia siitä, ettei heidän lapsensa koe olevansa poika. Siitä alkoi perheen yhteinen tutkimusmatka transsukupuoleen.

– Muutos ei tullut yhdessä yössä. Tähän on kasvettu pikkuhiljaa.

Vanhemmille translapsen ­kasvattaminen on tarkoittanut paitsi tiedon etsimistä myös uuden opettelua, byrokratiaa, huolta ja pelkojakin.

– Aluksi, kun en tiennyt asiasta juuri mitään, oli jonkinlainen pelko siitä, minkälainen lapsen ­tulevaisuus on ja miten me tästä selviämme. Mielessä kävi kaikki kauhuskenaariot koulukiusaamisesta väkivaltatilanteisiin. Mietin, miten voin suojella lastani.

Julia etsi tietoa ja päätyi Sukupuolen moninaisuuden oppimiskeskuksen (Smok) sivuille. Sitä kautta hän osallistui muunsukupuolisten translasten vanhempien ryhmächattiin. Perhe on osallistunut myös translapsille ja ­heidän perheilleen suunnattuihin perhetapaamisiin, joissa vanhemmat pääsevät keskustelemaan muiden samassa tilanteessa olevien ­vanhempien kanssa.

– On ihanaa, että on paikka, jossa voimme turvallisessa tilassa jakaa toisille samassa tilanteessa oleville vanhemmille omia ajatuksia, huolia ja huomioita.

Yksi isoimmista vanhempia mietityttäneistä asioista oli se, miten muutoksesta kerrotaan ystäville, sukulaisille ja muille lähi-ihmisille.

Neuvolassa ja päiväkodissa asia otettiin Julian mukaan avoimesti vastaan. Päiväkodin henkilökunta etsi tietoa, keskusteli, auttoi ja tuki. Isovanhemmille vanhemmat kirjoittivat kirjeen, ja antoivat heille aikaa sulatella asiaa.

– Olin aika skeptinen sen suhteen, miten he tähän asiaan ­suhtautuvat. Varsinkin oma äitini, jolla on vahva uskonnollinen vakaumus. Koen kuitenkin, että jokainen heistä on tehnyt parhaansa asian hyväksymiseksi omalla ­tavallaan.

Toinen suuri muutoskohta oli noin vuosi sitten, kun lapsi halusi luopua pojan nimestä ja ottaa ­käyttöön tytön nimen.

Sitä edelsi vaihe, jossa lapsi näytti tytöltä, mutta käytti pojan nimeä. Se aiheutti hämmennystä vieraissa ihmisissä. Julia mietti, että lapselle olisi helpompaa, jos hänellä olisi tytön nimi. Siten hän sulautuisi muiden joukkoon.

– Kun lapsi mietti, miksi hänellä on pojan nimi, vaikka hän kokee itsensä tytöksi, ­kerroimme, että nimen voi muuttaa. ­Pitkään hän halusi kuitenkin pitää nimensä. Kun julkisella paikalla huusin pojan nimellä tytön näköistä lasta, huomasin, miten se käänsi katseita ja herätti ihmetystä. Silloin sisälläni heräsi pieni aktivisti. Ajattelin, että ihmisten on hyvä nähdä, että tällaistakin on, ja se on ihan normaalia.

Kun lapsi halusi muuttaa nimensä, hän sai valita sen itse. Lapsi valitsi äitinsä toisen nimen. Julia myöntää, että se oli hänelle pieni järkytys; hän ei itse olisi valinnut lapselle tätä nimeä.

– Tärkeintä kuitenkin on, että hän kokee sen omakseen. Se on hänen päätöksensä. Jos hän aikuisena kiroaa nimeään, voin sanoa, että itse päätit sen.

Uusi nimi ilmoitettiin läheisille ja päiväkotiin. Julian mukaan kaikki ovat ottaneet sen hienosti vastaan.

Viisi kuukautta perhe on yrittänyt muuttaa nimeä viralliseksi. Se on osoittautunut hitaaksi ja vaikeaksi prosessiksi. Viimeisimmän päätöksen mukaan nimen muuttaminen edellyttää terveydenhuollon ammattilaisen, käytännössä psykologin, lausuntoa.

– Sapettaa suunnattomasti, sillä kuntamme alaikäisten lasten mielenterveyspalvelut eivät suostu ­sellaista kirjoittamaan siitä syystä, että lapsi voi muuttaa mieltään. Varhaiskasvatuksen opettaja on seurannut lapsen kasvua monta vuotta, mutta hänen lausuntonsa ei kelpaa. Joudumme siis etsimään yksityiseltä puolelta psykologin, joka toteaa, että nimenmuutos on lapsen edun mukaista.

Juliaa raivostuttaa se, miten mielivaltainen ja translapsia eriarvoistava nimenmuutosprosessi on.

– Joillakin nimenmuutos on mennyt vaivatta läpi, toisilla muutos ei onnistu millään. Tuntuu, että kyse on siitä, kenen pöydälle hakemus päätyy, ja se on todella väärin. Tähän asiaan kaivataan selkeitä ohjeita ja toimintamalleja.

”Jos hän aikuisena kiroaa nimeään, voin sanoa, että itse päätit sen.”

Julia tiedostaa, että trans­lapsen elämänmuutoksessa nimiasia on vasta alkua. Tulevaisuudessa edessä saattavat olla muun muassa hormonihoitojen saantiin ja sukupuolen korjaukseen liittyvät haasteet.

– Suomessa prosessit ovat hitaita. Tuntuu naurettavalta, että ihminen, joka on kolmevuotiaana tiennyt olevansa tyttö, joutuu odottamaan vuosia, että joku hänelle täysin vieras henkilö ­määrittelee, onko se todellista vai ei. Toivon, että ajan myötä asiat muuttuvat ja transihmisten hoitoon pääsy helpottuu.

Julian perheessä eletään tällä hetkellä ihan tavallista lapsi­perheen arkea, jossa lapsen sukupuoli-identiteettiin liittyvät asiat eivät ole jatkuvasti esillä. ­Kuopus aloitti syksyllä esikoulun. Se oli iso muutos, sillä päiväkodista tutut kaverit ja aikuiset vaihtuivat uusiin. Esikoulussa lapsen taustoista tietävät vain aikuiset. Se on lapsen oma toive.

– Hänellä on nyt tilaisuus olla ihan tavallinen pieni tyttö. Itseäni mietityttää, kärjistyykö tilanne ja tuleeko kiusaamista, jos asia tulee ilmi. Mutta olen yrittänyt olla ajattelematta liikaa näitä tilanteita.

Julian mielestä perhe on ollut onnekas, kun heidän lähipiirinsä on suhtautunut translapseen niin avoimesti ja hyväksyvästi.

– Olen tosi kiitollinen siitä, että olemme osanneet olla lapsillemme sellaiset vanhemmat, joille lapsi uskaltaa kertoa mitä vain, ja voi luottaa siihen, ettei häntä torjuta ja hylätä.

Muille samassa tilanteessa oleville vanhemmille Julian neuvo onkin, että ole avoin, anna ­lapsesi esittää kysymyksiä ja olla oma itsensä, tue häntä ja ole aina hänen puolellaan.

– Lapsemme on tullut nähdyksi ja kuulluksi, ja hän on saanut aina olla sellainen kuin on. Hänestä on kasvanut ihastuttavan avoin ja energinen, iloinen ja sosiaalinen lapsi. En usko, että hän olisi sellainen, jos olisimme pakottaneet hänet johonkin muottiin.

Julian sukunimeä ei kerrota lapsen yksityisyyden suojaamiseksi.