Suomen sisällissodan lapsisotilaat
Kymin ”pikkupunakaartilaisia” punaisine ruusukkeineen ja leikkiaseineen, vain yhdellä oikea kivääri.
Yksi sisällissodan jälkeen valtiorikosoikeuteen syytettynä joutuneista lapsista oli Erkki, 10, jota syytettiin avunannosta valtiopetokseen. Poika oli sanojensa mukaan liittynyt ruuan vuoksi punakaartin juoksupojaksi keväällä 1918.
Erkin kotiolot olivat karut. Isä oli kuollut, eikä poika ollut nähnyt äitiään kahteen vuoteen. Erkin huoltajuutta hoitanut serkku oli ammuttu, eikä perheestä ollut enää jäljellä kuin 8-vuotias pikkuveli.
– Erkki on nuorin arkistojen asiakirjoista löytämistäni sadasta alle 15-vuotiaasta lapsesta, jotka joutuivat sodan jälkeen valtiorikosoikeuteen. Lasten syytteet kalskahtavat raskailta: maanpetos, valtiopetos tai avunanto niihin. Syytteet olivat samoja kuin aikuisten punakaartilaisten, lasten tuomioista oikeushistoriallista väitöskirjaa valmisteleva VTM ja tietokirjailija Tuulikki Pekkalainen kertoo.
Mitä lapset olivat tehneet saadakseen näin raskaat syytteet?
Pekkalaisen mukaan punakaartiin kuuluneissa lapsissa oli niitäkin, jotka olivat olleet mukana taisteluissa. Suurin osa aseisiin tarttuneista lapsista suoritti kuitenkin vahtipalvelusta, eikä välttämättä ampunut sodan aikana laukaustakaan. Lapsia toimi myös juoksupoikina, hevosmiehinä ja keittiötöissä. Kaikki syytteen saaneet eivät edes kuuluneet punakaartiin.
Harva lapsi oli liittynyt kaartiin aatteen palon vuoksi. Sinne vetivät käytännöllisemmät syyt: luvattu ruoka, vaatteet ja palkka.
Vuonna 1918 Suomessa oli pulaa paitsi ruuasta myös töistä: kuntien hätäaputöitä ei riittänyt edes aikuisille saati lapsille. Moni näki suorastaan nälkää.
– Lapsia myös pakotettiin kaartiin. Työläisperheissä oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että 10-vuotiaat lapset osallistuivat omalla työllään perheen elättämiseen.
Kaatuneita ja surmattuja
Tarkkoja tietoja punakaartiin kuuluneiden tai taisteluihin osallistuneiden lasten määristä ei ole.
Lapsisotilaita oli myös valkokaartissa etenkin valkoisten upseerien adjutantteina.
Tiedot taisteluissa kaatuneista lapsista todistavat, että he olivat myös rintamalla. Valkoisia alle 16-vuotiaita kaatui taisteluissa kaikkiaan 22 ja punaisia 63.
– Punaisia lapsia surmattiin 56 ja valkoisia 7. Etenkin punaisia teloitettiin kenttäoikeuksien tuomioilla, jotka olivat laittomia. Istunnot pidettiin yleensä pian taisteluiden jälkeen, jolloin tunteet jylläsivät, Tuulikki Pekkalainen selittää.
Leirit: nälkää, tauteja, kurjuutta
Punaisten pakolaisten mukaan kahden pienen tyttärensä kanssa lähtenyt nuori äiti Aino jäi valkoisten vangiksi Raudussa. Kertomansa mukaan hän joutui hyvästelemään Salmen, 1, ja Signen, 3, vankijunassa. Salme kuoli äitinsä rinnoille nälkään. Nälkiintyneen äidin povesta ei herunut tarpeeksi maitoa. Signe pyysi viimeisillä sanoillaan äitiä pitämään häntä kädestä.
Sodan jälkeen voittajat kokosivat punakaartilaisia ja heidän pakolaisiksi lähteneitä perheenjäseniään vankileireille eri puolille Suomea. Leireille joutui myös raskaana olevia naisia, pieniä vauvoja ja leikki-ikäisiä. Santahaminan ja Hämeenlinnan leireille perustettiin synnytysosastot.
Tuulikki Pekkalainen löysi leirien vankiluetteloista noin 1 500 alle 16-vuotiasta lasta. Todennäköisesti lapsia oli enemmänkin, sillä kaikkiin luetteloihin ei kirjattu vankien ikiä, eikä kaikkia vangeiksi otettuja listattu.
– Osa lapsista joutui leirille vanhempiensa mukana. Paljon oli myös vanhemmistaan eroon joutuneita lapsia ja kaartissa mukana olleita lapsia.
Lapset eivät saaneet leireillä erityiskohtelua. Heille ei ollut erillisiä osastoja ja heidän piti osallistua töihin siinä missä aikuisvankienkin.
Leiriolosuhteista kertoo jo kuolleiden määrä. Niillä kuoli ainakin 104 lasta, joista 20 teloitettiin. Moni kuoli nälkään ja tauteihin. Espanjantauti, tulirokko, isorokko ja lavantauti jylläsivät epähygieenisissä oloissa. Leireillä esiintyi myös väkivaltaa.
– Jossain vaiheessa pohdittiin oman leirin perustamista 15–18-vuotiaille, mutta ajatuksesta luovuttiin. Ehkä ymmärrettiin, että tällainen nuorten vankileiri voisi herättää kansainvälistä paheksuntaa, Pekkalainen pohtii.
Leireillä ammutuista lapsista hän nostaa esiin Tampereella olleen Viljon, 9. Uteliaisuus koitui pojan kohtaloksi. Viljo sattui kurkkaamaan väärästä ovesta sisään, ja tulistunut vartija ampui hänet niille sijoille.
Lapsuus jäi elämättä
Ateljeekuva ”pikkupunakaartilaisesta”
Vuonna 1918 lapsia ei kohdeltu lapsina, vaan pieninä aikuisina. Tuulikki Pekkalaisen mukaan lapsen asema oli tuolloin hyvin toisenlainen kuin nykyään. Jo lapsen ja lapsuuden käsitteet olivat horjuvia.
– Lähes kaikilla kuulustelluilla lapsilla oli ammatti. Asiakirjoista löytyy muun muassa 5-vuotias puuseppä. Tuolloin 7-vuotiaat kelpasivat esimerkiksi sahatyöntekijöiksi ja lastenhoitajiksi. Heiltä jäi tavallaan lapsuus elämättä.
Lainsäädännössä lapsuus tunnustettiin jollain tavalla. Rikosoikeudellinen vastuu alkoi lain mukaan 15-vuotiaana: 15 vuotta täyttäneet sai lain mukaan tuomita kuritushuone- eli vankeusrangaistukseen. Tätä nuoremmat voitiin tuomita kasvatuslaitokseen tai kuritettaviksi. Vanhempien vastuulla oli, että kuritus pantiin täytäntöön.
Huonon puun mädät hedelmät
Vaikka lapset eivät saaneet vankeusaikana erityiskohtelua, valtiorikosoikeudet ottivat usein huomioon syytetyn iän. Suuri osa 100 syytetystä lapsesta sai vapauttavan tuomion. Toisaalta tuomittujen joukossa oli myös alle 15-vuotiaita kuritushuonerangaistuksen saaneita. Yksikään lapsi ei saanut kuolemantuomiota.
Tuomioistuimet perustivat päätöksensä syytetyn kuulusteluun, paikallisten suojeluskuntien esikuntien lausuntoihin, papin virkatodistukseen sekä mahdollisiin sukulaisten ja työnantajien lähettämiin armonanomuksiin.
– Jos suojeluskunnat olisivat saaneet päättää, moni lapsi olisi saanut sen kaikkein ankarimman rangaistuksen. Suojeluskuntien luonnehdinnat lapsista olivat usein kostonhimoisia ja pahansuopia. Lapsia luonnehdittiin huligaaneiksi, lakkoihin yllyttelijöiksi, kiivaiksi, laiskoiksi, lurjuksiksi, tyhmiksi, Pekkalainen kuvailee.
Usein lapsi sai kontolleen isänsä tai sisarustensa teot. Katsottiin, että huono puu kantaa mätiä hedelmiä.
Myös virheitä sattui. Lapsi saatettiin sekoittaa samannimiseen aikuiseen, jolloin häntä syytettiin aikuiskaimansa teoista. Ikiäkin saatettiin kirjata väärin. 14-vuotiaina kaartiin liittyneitä ja sotaan osallistuneita tuomittiin 15-vuotiaina, jos he olivat vankeusaikana saavuttaneet rikosoikeudellisen vastuuiän.
Mutta miten kävi orvon 10-vuotiaan Erkin, joka oli liittynyt kaartiin nälän vuoksi?
Hämeenlinnan valtiorikosoikeus vapautti hänet:
”Koska vastaaja nähtävästi ymmärtämättömyydestä ja (ruuan) puutteesta on tähän (juoksupojan) toimeen ryhtynyt, vapautetaan vastaaja edesvastuusta.”
Historian hiljentämät
Tuulikki Pekkalainen tarttui ensimmäisenä sisällissodan lapsivankien kohtaloihin vuonna 2014 julkaistussa teoksessaan Lapset sodassa 1918 (Tammi). Parhaillaan hän valmistelee lapsista valtiorikosoikeuksissa väitöskirjaa Helsingin yliopistoon.
Ennen Pekkalaisen teosta sodan lapsista ei ole tiedetty juuri mitään. Tietokirjoissa ja koulujen oppikirjoissa ei lapsia ole juuri mainittu.
Lapsivankien suuri määrä oli yllätys Pekkalaisellekin. Hän arvelee, ettei lapsia ole pidetty merkittävinä. He ovat aikoinaan itsekin vähätelleet itseään ja merkitystään.
Toisaalta sisällissota oli pitkään tabu. Sodan jälkeen siitä ei voinut puhua, jos halusi säilyttää työpaikkansa.
– Kun aloitin tutkimusta, sain kuulla kommentteja, että miksi kaivella vanhoja. Joku sanoi, että tällainen tutkimus on kolaus Suomen imagolle. Yleensä tällaiset kieltäjät eivät tunne historiaa. Vanhoja nimenomaan pitää kaivella! Menneisyytensä tunteva ei toista vanhoja virheitä. Suomi ei voi olla ehyt, jollei se tunne historiaansa.
Karuja lukuja
* Valkoisten puolella taistelleista alle 16-vuotiaista lapsista sodassa kaatui 22. Heistä nuorin oli 11-vuotias. Sodassa mukana olleiden valkoisen puolen lasten määrää ei tiedetä. Lisäksi muilla tavoin sodan aikana kuoli 13 valkoisten lasta.
* Sodassa kuoli ainakin 128 punaisen puolen alle 16-vuotiasta lasta. Joukossa oli taisteluissa kaatuneita, teloitettuja sekä vahingonlaukauksissa ja onnettomuuksissa kuolleita. Tiettävästi nuorin surmattu punaisten lapsi oli 9-vuotias.
* Valkoisten ylläpitämillä vankileireillä oli noin 1 500 alle 16-vuotiasta lasta. Lapsivankien määrä saattoi olla suurempikin.
* Leireillä kuoli ainakin 104 lasta, joista 20 teloitettiin. Moni kuoli nälkään ja tauteihin.
* Noin sata alle 15-vuotiasta lasta joutui valtiorikosoikeuteen ja sai siellä tuomion. Suuri osa syytteen saaneista lapsista sai vapauttavan tuomion, mutta osa määrättiin kasvatuslaitokseen tai kuritushuoneeseen eli vankilaan. Valtiorikosylioikeus korjasi muutaman lapsen kuritushuonetuomion ehdolliseksi vankeudeksi.
”Minä olin siellä”
Forssalainen Lauri Karke täytti 17 vuotta vankileirillä vuonna 1918. Hän muisteli sotakokemuksiaan vuonna 1966 näin:
”Vuonna 1917 olin alitehtaassa työssä, kun isäni lopultakin sai mun sinne hommatuksi. Ei siihen aikaan meinannut millään päästä työhön. En muista paljoakaan huhuista ja muista ajan puheista, olin liian kakara sellaisille. Keväällä olin jonkun kerran niissä vallankumousjuhlissa.
Syksyllä olin työttömyystöissä Vatikalliolla ja Mustialassa risumettässä. Joulusta kai sekin muistaakseni loppui. Silloin ainakin olin ihan kulkeilla, kun punakaartti perustettiin ja olin ensimmäisiä menemässä. Olin ollut värjärien ammattiosastossa, mutta olin jättänyt maksamatta, kun tehtaasta läksin. Nyt liityimme joukolla Nummen työväenyhdistykseen.”
Kirjastotalosta tehtiin kasarmi, jossa pojille opetettiin ”sotatemppuja leikinlaskun höystämänä”.
”Ei meillä sotimisen jaloa taitoa ollut, mutta kovasti vaan ammuttiin sinne päin, missä oletimme vihollisen olevan. ’Jänis’ siinä pakkasi pöksyihin hangella maatessa, kun kuulat heittivät lunta silmille. Paras kaverini Virran Kalle makas ihan vieressä ja sen naama oli kelmeä kuin naurispieru. Taisipa olla omanikin.
Tamperelaiset taisivat olla urheampia, koskapa me valkoisten asema vallattiin. Niiden jättämistä kuopista löysimme karvalakin, jossa upeili Suomen leijona, ja perunanuijan muotoisen käsikranaatin. Verijälkiäkin oli hangella. Oli punaisten paukuistakin ainakin yksi maalin löytänyt.
Emme me ymmärtäneet voittoa hyväksi käyttää, eikä osattu paikkaan pureutua. Palattiin takaisin majapaikkaamme. Ei me siellä pitkään voitosta iloittu.
Lahtarit hyökkäsivät sellaisella voimalla, että meidän oli lähdettävä.
– Älkäi jättäkö! huusi Liljeludin Ellu, joka lykkäsi umpihangessa vesikelkalla vanhaa voivottelevaa mummua.
Metsän reunan mökkiin olivat taistelua pakoon lähteneet jättäneet halvaantuneen vanhuksen yksin makaamaan. Ellu oli kuullut valituksen ja auttanut parhaan taitonsa mukaan. Siitäkö hyvästä hänet, vieläpä äitinsä ja sisarensakin mahdettiin sittemmin ampua.”
Lauri vangittiin Forssassa ja lähetettiin vankileirille Hennalaan ja sitten Hämeenlinnan suomalaiselle kasarmille.
”Väliin minä meinasin veivini heittää. Makasin vaan polalla, enkä välittänyt tuon taivaallista enää maailman menosta. Oli mukava olo, en viitsinyt edes ruokajonoon mennä. Silloin Kalle tuli takaisin. Ensitöikseen se kiskoi minut ylös jalkeille, työnsi leivänpalan kouraani ja veti mukanaan pihalle auringonpaisteeseen. Kallen veli Matti ja minun veljeni Kalle alkoivat olinpaikastamme tiedon saatuaan kantaa meille kerjäämiään leivänpalasia, eikä sitten enää hätää ollutkaan.”
Elokuun lopulla Lauri sai viiden vuoden tuomion ja joutui ”linnan puolelle lusimaan”. Siellä sai hiukan enemmän ja parempaa ruokaa ja selvisi hengissä joulukuun armahdukseen asti.
”Ei ollut kotonakaan hääppöstä. Isä oli ammuttu. Työtä ei saatu. Äiti oli saanut vielä perheenlisäystä syksyllä. Meitä oli kuusi hänen kimpussaan leipää huutamassa. Kalle se vain kävi kerjulla. Minä ja 15-vuotias Torsti olimme liian isoja kehdataksemme. Siinä sitä haljuiltiin äidin niskoilla. Oli mökkikin myytävä sen aikaiseen polkuhintaan ja syötävä suihin.
Oli sitä äitimuorilla sisua ja kestävyyttä. Pieni kituvainen ihmisen alku rinnoilla, joukko nälkäisiä isompia kintereillä, suru isän kauheasta kuolemasta, pelko ja epätoivo. Mistään puolelta ei apua ei ymmärrystä. Vain tuomitsevia sanontoja käännyit minne taholle hyvänsä. Mutta yksin ei hän ollut. Satoja niitä oli yhtä urheita punikin leskiä Forssassa. Vain harvat antoivat lapsiaan Pohjanmaan taloihin, kun niitä alettiin niihin viedä.”
Laurin tarinaan voi tutustua laajemmin 1918 Minä olin siellä – Jag var där -verkkosivustolla. Se on ainutkertaiseen arkistomateriaaliin perustuva kaksikielinen oppimisaineisto, jonka voi ladata verkosta. Aineiston ovat tuottaneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sekä Svenska Litteratursällskapet i Finland.
Siitä tehtyä kirjaa on toimitettu 25 kappaletta kaikkiin suomalaisiin lukioihin ja yläasteille.
Anu Jämsén
Poika lanttujonossa
VTT, sosiologian dosentti Sari Näre on paneutunut sisällissodan tapahtumiin Helsingissä, jossa kasvoi tuolloin muuta maata enemmän lapsia ja nuoria vailla huolenpitoa. Näre lainaa Maalaisliiton perustaneen Santeri Alkion päiväkirjaa (29.3.1918):
”Edellisenä päivänä oli lanttujonossa kuollut pieni 5–6-vuotias poika, joka uupui, kaatui ja kuoli. Lasta oli sitä ennen kehotettu menemään kotiin, mutta hän kertoi, ettei uskalla, koska äiti oli sanonut ettei kotiin saa tulla ilman lanttua. Aikuiset eivät päästäneet poikaa jonon ohi.”
Ruokapula vaivasi myös ”porvareita”. Tuleva Mannerheim-ristin ritari Wolf H. Halsti jonotti ruokaa äitinsä kanssa Etelärannassa nykyisen Palacen kohdalla:
”Jonossa seisoi etupäässä huivipäisiä naisia ja lapsia. Punakaartilaisten vuoksi monet pukeutuivat huonoimpiinsa, sillä herrasväki ei ollut heille mieleen ja sai kokea sen.”
Sisällissodassa tarjoutuikin mahdollisuus maksaa porvareille kalavelkoja. Tuolloin esim. palvelijoiden oikeudet olivat olemattomat: isäntäväki sai kurittaa ruumiillisesti alle 13-vuotiaita tyttöjä ja alle 18-vuotiaita poikia, jos nämä eivät suoriutuneet töistään.
Nuorille tytöille ja naisille aseet tuottivat turvallisuuden tunnetta. Punaisista naiskaartilaisista nuorimmat olivat vain 14–15-vuotiaita. Tyttövaltaisuuteen vaikutti sekin, ettei pidetty soveliaana, että molemmat aviopuolisot olisivat kuuluneet kaartiin.
”Reipas työläisneitonen kivääri olalla on suurin ja pyhin lahja, mitä Suomen työläisluokka on antanut ja voi koskaan antaa asiansa puolesta”, hehkutti kirjailija-toimittaja Irmari Rantamala (oik. Algot Untola) Työmies-lehdessä (12.4.1918).
Näre pohtii mielenkiintoisella tavalla tyttökaartien merkitystä:
”Tyttökaarteilla on voinut olla tärkeä merkitys jäsenilleen sukupuolisen ja seksuaalisen identiteetin rajojen kokeilussa. Asekaartilaisena saattoi leikitellä esimerkiksi poikatytön identiteetillä.”
Näre viittaa myös myöhemmin nuorisokulttuurissa yleistyneeseen fanitukseen, eli vallankumousjohtajat saattoivat käyttää kaartilaistytöiltä saamaansa ihailua hyväkseen.
Sota päättyi valkoisten voittoon ja punaisia vangittiin leireille, joissa Helsingissä oli keskimääräistä nuorempia naisvankeja. Suojelukasvatuksen ylitarkastaja J. H. Tunkelo kiinnitti huomiota 15–18-vuotiaiden vankien olosuhteisiin ja ehdotti erityisten nuorten vankileirien perustamista.
Santahaminassa oli heinäkuun alussa yli tuhat naisvankia, joista lähes 90 prosenttia oli 15–20-vuotiaita. Pienten lasten kanssa vangitut naiset majoitettiin omaan rakennukseen. Leirillä myös syntyi lapsia.
Tuleva kansanrunouden tutkija Elsa Eklund (myöh. Enäjärvi-Haavio) pohti 16-vuotiaana ”kapinakevään” päiväkirjassaan:
”Ei ole ihme, että vääryyttä kärsineet viimein nouseva hankkimaan itselleen oikeuksia ja kukistamaan tuota heitä halveksivaa mukavasti elävää herrasluokkaa, joka heille tuskin ihmisarvoa tunnustaa. Mutta se on alhaisemmalla sivistysasteella, se menee liiallisuuksiin, se on kuin eläin. Ja juuri tuon sivistymättömyyden tähdenhän yläluokka on sitä halveksinutkin. Ja miksi sillä ei ole sivistystä? Se ei ole varojen puutteessa voinut hankkia sitä. Sellaisia yhteisiä sivistysrahoja, joista varoista riippumatta voisi saada oppia, ei ole ja siis sivistyksen puutteeseen on syynä se mikä heiltä puuttuu – raha.”
Eikö ole ihan tutun tuntuista puhetta nyt sata vuotta myöhemmin, kun keskustelemme maksuttomasta toisen asteen koulutuksesta kaikille?
>Sari Näre: Helsinki veressä – Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa. (Tammi 2018)
Anu Jämsén
