Mitä tapahtuu yhteydenpidolle, kun sijaishuolto päättyy? – Vilmalle ja Sannalle perheside on tunnetta, ei biologiaa

On lämmin kesäpäivä, kun 6-vuotias Vilma ja hänen pikku­sisaruksensa käyvät ensimmäistä kertaa tulevan sijaisperheensä kotona. Syksyllä heidän on tarkoitus muuttaa perheeseen asumaan.

Ehkä pysyvästi, miettii Vilma. Ja niinhän siinä kävikin.

VILMA, 20:
”Olin ensimmäisessä tapaamisessamme niin jännittynyt, etten pystynyt syömään kahvipöydässä mitään, vaikka oli herkkuja tarjolla. Mokkapaloja ja keksejä. Tämä harmittaa vieläkin.

Meitä oli valmisteltu hyvin tapaamiseen. Olin tavannut psykologia ja kuullut uudesta perheestä. Meidän mummo on aina ollut paljon mukana elämässämme, ja hän tuli mukaan myös uuden perheen tapaamiseen. Tiesimme kaikki jo silloin, että yhteistyö mummon kanssa tulisi jatkumaan tiiviinä.”

SANNA SAVONEN, perhehoitaja:
”Kyllä meitäkin jännitti tavata ­lapset. Perheessämme oli tuolloin ­­8- ja 6-vuotiaat lapset sekä ­3-vuotias adoptiolapsi.

Olimme toimineet puolisoni kanssa jo aiemmin tukiperheenä eri-ikäisille lapsille. Silti mietimme, voimmeko ryhtyä ensimmäistä kertaa sijaisvanhemmiksi ja onnistuuko se, kun perheessä on jo ennestään monta pientä lasta.

Vilman sopeutumista ­helpotti se, että hänen mummonsa oli ­paljon läsnä. Myös molemmat biologiset vanhemmat asuvat lähellä.

Sijoitettujen lasten kohdalla mietitään tasaisin väliajoin, onnistuisiko paluu biologisten vanhempien luokse ja milloin tämä voisi tapahtua. Vilmalla oli alusta asti toive ja halu asua meidän perheessämme 18-vuotiaaksi saakka.

Saimme luotua Vilman verkoston kanssa yhteisen ­ymmärryksen siitä, että hän kasvaa aikuiseksi meillä. Nythän meillä ole enää mitään papereitakaan, koska Vilma on täysi-ikäinen. Jo ennestään luonnollinen perhesuhde on pysynyt ennallaan ja jatkuu yhä.”

Joskus nuori itsenäistyttyään miettii, ­uskaltaako pitää perhehoitajaansa yhteyttä”, Vilma kertoo. Sannan perheen luona hän on aina ollut yksi lapsista ja tervetullut myös ­aikuisena.

Sannalle perhehoitajuus ammatti ja on ­elämäntapa. ­”Äitiys ei lopu siihen, kun ­nuori täyttää 18, ­mutta perhe­hoitajuus ­loppuu.”

VILMA: ”Menin sinä syksynä ekalle luokalle kouluun. Vaikka samalla tuli paljon uutta – uusi perhe, uudet sisarukset, uusi koti – paljon pysyi myös ennallaan: kotikaupunki, tutut puistot ja kaupat, ja paras ystäväni tuli kanssani samalle luokalle.

Tällä hetkellä asun ­Jyväs­kylässä ja opiskelen sairaanhoitajaksi. Opintoja on jäljellä vielä kolme vuotta. Olemme Sannan ja koko perheen kanssa edelleen tosi paljon tekemisissä.

Minulla ei ole paljonkaan muistikuvia ajalta ennen ­sijoitusta. Mieli varmaan suojelee ­tietyiltä asioita. Sen muistan, että en ikävöinyt vanhaa kotia. Äitiä näimme tapaamispaikoilla, ja isän luona kävin kotilomilla. Vähitellen saimme vakiinnutettua tapaamisrytmit, ja ne alkoivat sujua hyvin. Tapaamisissa teimme aika arkisia asioita, kävimme pihalla valvotusti ohjaajan kanssa, teimme ruokaa ja leivoimme piparkakkutalot joulun aikaan.

Joskus tapaamisiin liittyi myös ristiriitaisia tunteita, varsinkin ­teini-iässä. Pidin silti aina Sannan perhettä kotinani. Kun tulin takaisin biologisten vanhempieni tapaamisista, tulin kotiin.”

SANNA:
”Ollaan puhuttu, että meillä on kaikkien lasten ympärillä aikuisjoukko. Minun ja puolisoni lisäksi lasten elämässä on tiiviisti mukana Vilman mummo, minun vanhempani, puolisoni äiti sekä Vilman isotäti ja tietysti myös Vilman ­biologiset vanhemmat. Isovanhemmat ovat tekemisissä kaikkien lasten kanssa, eikä siinä erotella, että kuka lapsista on tullut mistäkin perheeseen.

Kun Vilma täytti 18 vuotta, hän jäi ensin puoleksi vuodeksi jälkihuoltoon asumaan perheeseemme. Sen jälkeen hän muutti omilleen harjoittelemaan itsenäistä elämää meidän lähelle. Jälkihuolto jatkuu vielä 23-vuotiaaksi asti.

Saimme hoidettua ylioppilaskirjoitukset pois alta ja muutenkin varmistettua, että Vilma on ­valmis asumaan omillaan. Tämä ei ole aina itsestään selvää, eivätkä kaikki 18 vuotta täyttävät nuoret ole vielä valmiita itsenäiseen elämään. Vilma on aina ollut hyvin vastuuntuntoinen ja järkevä, mutta nuorilla saattaa olla aluksi vaikeuksia esimerkiksi rahankäytössä.

Biologinen suku voi nousta erityisen tärkeäksi murrosiässä. Sijaisperhe voi alkaa tuntua vieraalta ja siihen halutaan ottaa etäisyyttä. Vilman kohdalla on ollut onni, että meillä on ollut aika samanlainen arvopohja hänen ja biologisten vanhempien kanssa. Ei ole ollut tarvetta hylätä omia arvoja tai kulttuuria.”

”Minulle perhehoitaja on yhä vähän vieras käsite. Kutsun Sannaa äidiksi.”

VILMA: ”Olen kuullut, että joskus nuori itsenäistyttyään miettii, uskaltaako pitää perhehoitajaansa yhteyttä. Nuori toivoo, että perhehoitaja pitäisi yhteyttä ja näyttäisi selvästi, että haluaa pitää yhteyttä.

Minulle perhehoitaja on yhä vähän vieras käsite. Kutsun Sannaa äidiksi. Minulle on ollut helppo pitää yhteyttä ehkä juuri siksi, kun en ole kokenut Sannaa perhehoitajana, vaan äitinä.”

SANNA:
”Minulle perhehoitajuus on ammatti ja elämäntapa, mutta ennen kaikkea olen lapsille vanhempi. Kaikki lapset eivät sano minua äidiksi, mutta Vilma on halunnut sanoa niin alkumetreiltä asti. Täysi-ikäistyminen vapauttaa ehkä Vilmaa enemmän kuin minua. Kukaan ei päätä enää hänen puolestaan, ketä tapaa ja milloin. Meille kotiin hän on aina tervetullut, kun muilta menoiltaan ehtii.

Äitiys ei lopu siihen, kun nuori täyttää 18 vuotta, mutta perhehoitajuus toki loppuu. Siihen asti olen tehnyt lastensuojelun alaisuudessa sitä työtä ja heidän valvonnassaan.

Jälkihuollossa pitäisi olla avointa keskustelua sosiaalityöntekijän, perhehoitajan ja perhekodissa kasvaneen nuoren kanssa siitä, millaista yhteydenpito voisi olla, kun sijoitus päättyy.”

VILMA:
”Meidän perheessämme kaikkia lapsia on aina kohdeltu samalla tavalla ja samanarvoisina. Joskus viranomaisten kanssa on joutunut selittelemään, kun on kysytty ja korostettu, että miten teillä nyt menee siellä sijaisperheessä. Olisi voitu kysyä vaan, että miten kotona menee. Ei adoptiolapseltakaan kysytä, että miten siellä adoptioperheessä menee. Sanavalinnat ovat tärkeitä.

Minulla on ollut samat kaverit pienestä pitäen, eivätkä he ole ­koskaan kiinnittäneet erityistä huomiota perhetilanteeseeni. Ollaan leikitty yhdessä ja käyty kylässä toistemme kodeissa. ­Joskus alakoulussa joku saattoi kysyä, miksi minulla on eri sukunimi kuin sisaruksillani, mutta ei sekään ollut sen kummempaa.”

”Pitäisi olla avointa keskustelua siitä, millaista yhteydenpito voisi olla, kun sijoitus päättyy. Kun hoitaa lasta joka ikinen päivä, kyllä siitä syntyy tiivis suhde.”

SANNA:
”Vaikka äitiys kaikkien lasten suuntaan on aina ollut samanlaista, on siinä toki se ero, että ­biologisten lasten kohdalla vanhemmuutta ei tarvitse jakaa kenenkään muun kanssa. Äitiyden jakaminen ja ammatillisuus yhteistyökumppanien kanssa tuo erilaiset haasteet vanhemmuuteen.

Kun hoitaa lasta jokainen päivä, kyllä siitä syntyy tiivis side. Ajattelen, että lapsen synnyttäminen ei ole se juttu, ja lapseen rakastumisen ei tarvitse tulla geeneistä.”

VILMA:
”Tässä perheessä meitä lapsia ei ole koskaan eroteltu toisistamme, ollaan aina samaa porukkaa. ­Korkeintaan ikäryhmän mukaan välillä erotellaan: on isot ja pienet, ja välillä tehdään vähän erilaisia juttuja isojen tai pienten kanssa. Tämä on minun kotini.”

Korjaus 16.1. Vaihdettu otsikossa sijaishoito muotoon sijaishuolto ja kuvatekstissä perhehuoltaja muotoon perhehoitaja.