Kuukauden kirjat: Nuortenkirjan musta maailma
Kuvitusta Jukka Laajarinteen kirjasta Isä vaihtaa vapaalle.
Vielä tovi sitten ihmeteltiin fantasiakirjallisuuden suosiota, nyt nuortenkirjallisuus on heilahtanut karmivien tulevaisuuskuvien puolelle. Suomalaiset ovat kiihkeitä dystopioiden kirjoittajia; ehkä dystopiassa kuuluu suomalaisille rakkaan hevirokin kumua? Mutta synkkiä osataan kirjoittaa ulkomaillakin.
Kanadalaisen Moira Youngin Julma maa (Otava, suomentanut Tarja Kontro) aloittaa dramaattisen trilogian. Aloitusosassa Saba lähtee jäljittämään veljeään, joka on kaapattu kotoaan. Kodin ulkopuolinen maailma näyttää painajaismaiselta ja tunnelmaa vielä lietsoo se, että kotiseutua riivaa ankara kuivuus: ”Me on vaan katsottu, miten maa kuolee.”
Nykyisen nuortenkirjallisuuden tapaan nuoret ovat menettäneet vanhempansa.
Vallankumous kytee
Siiri Enoranta on vahva tyylitaituri, ja se tuntuu Nokkosvallankumous-kirjassakin (WSOY). Rakkautta ja valoakin siinä on, mutta ennen kaikkea kärvistyneen maan pistävää katkua, runtelevaa sotaa ja kauhua. Ilmapiiri tiivistyy sanoihin ”halusin vihata vihata vihata mutta oli vain kauhua”.
Äidin kuoleman seuraaminen on väistämätön osa tätäkin kirjaa. Enoranta antaa kuitenkin vallankumouksen kyteä; muutoksen mahdollisuus ja vastarinta ovat kirjan aatteellista ydintä.
Ihmisyyden rajalla
Elina Rouhiaisen Uhanalainen (Tammi) jatkaa 17-vuotiaasta Raisasta kertovaa Susiraja-fantasiasarjaa.
Tyttö on juuriltaan Kallion kasvatti, mutta äidin kuoleman jälkeen hän joutuu muuttamaan sukulaisen hoteisiin Kainuun korpikyliin Hukkavaaraan. Kulttuuritömähdys syvenee karmiviin mittoihin, kun Raisa tutustuu paikkakunnan salaisuuksiin.
Mustien dystopioiden rinnalla tekee hyvää lukea perinteisempää fantasiaa, josta nuori lukija voi tunnistaa oman maailmansa.
Jännitystä kirjaan tuo se, että päähenkilön läheiset voivat muuttua susiksi. Muodonmuutoksia kuvatessaan kirjailija samalla puhuu nuoruuden tärkeistä kysymyksistä, kuten laumaan kuulumisesta ja ihmisyyden reunaehdoista. Milloin ihminen lakkaa olemasta ihminen, kysyy kirjailija.
Pähkähullut perheet
Isä vaihtaa vapaalle, ja väsynyt äiti nukkuu.
Jukka Laajarinne liikkuu notkeasti lajista toiseen. Kuvakirjassa Isä vaihtaa vapaalle (WSOY) hän pääsee yhdistelemään kiinnostuksen kohteitaan: päätäpahkaista seikkailua, absurdia huumoria ja viisaita elämänkäsityksiä.
Timo Mänttärin vauhdikas kuvitus ryydittää Puolukan perheen muutoksen tarinaa. Puolukka-tyttö haluaisi, että isä viettäisi enemmän aikaa hänen kanssaan, mutta minkäs teet, kun isä on salainen agentti! Ristiriita synnyttää räjähtäviä tilanteita ja kontrasteja, mutta helliä ja sympaattisiakin hetkiä riittää.
Malin Kivelän ja Linda Bondestamin kuvakirjassa Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo (Teos & Schildts & Söderströms, suomentanut Maarit Halmesarka) perhetilanne on ratkaistu niin, että pojat katselevat telkkaria ja väsähtänyt äiti nukkuu. Tekijäpari liioittelee lystikseen ja tuloksena sellainen elämysmatka, että osoittelevasta kasvattavuudesta ei ole tietoakaan.
Lapsiparkojen uusi elämä käynnistyy, kun se pahin tapahtuu ja TV kuolee. 70-lukulainen aihe jalostuu moderniksi lastenkirjallisuudeksi.
Hyväntuulinen dekkari
Kalle Veirto on käynnistänyt uuden nuortendekkarisarjan, jonka päähenkilö Jiikoo Kivimutka on tuttu jo kirjailijan edellisestä sarjasta. Kivimutka ja pääkallonaama (Karisto) yhdistelee leppeän laiskaa arkea ja sähäkkää jännitystä. Murrosikään ehtinyt lahtelaisnuorukainen selvittää naapurin tuikitärkeän tietokoneen katoamista.
Dekkarijuonta melkein kiinnostavampaa on henkilökuvaus. Veirto kirjoittaa herkullisesti mm. naapuruston pojasta: ”Koululainen Kake Mäyhköstä tuli yhdellä esiintymisellä iki-ihku Cake M.”
Tarina on hyväntuulista nuortenkirjallisuutta, johon mutkattomasti sisältyy terävää ajankuvaa ja ironisia havaintoja. Veirto uskaltaa käsitellä myös isän työttömyyttä.
Lasten meriseikkailu
Vastenmielistä ulkonäön kuvausta!
Kari Evinsalon lastendekkari Etsivä Vertti ja varastettu veistos (Mäkelä) sijoittuu länsirannikon leppoisaan pieneen kaupunkiin, ja on omimmillaan, kun merelle päästään seikkailemaan. Vertti kavereineen joutuu merillä yhtä koville kuin Pertsa ja Kilu konsanaan.
Pienet fantasiajaksot eivät tunnu luontevilta. Harmillisella tavalla kirjailija hekumoi konnan ulkoisella kamaluudella: ”Ilkeät silmät viiruina mies sylki sanat suustaan möreällä bassolla”.
Kotimainen lastenkirjallisuus on jumittunut vastenmieliseen ulkonäön kuvaamiseen. Evinsalon kannattaa irtaantua pinttymistä ja keskittyä nostalgiseen seikkailuun
Aikamatka 1930-luvulle
Lastenkirjallisuudessa tehdään matkoja myös menneisyyteen.
Aura Sevonin kirjoittama ja Paula Lehdon valokuvaama Aika metka retki (Karisto) vie seitsenvuotiaan Elsin 1930-luvun helsinkiläiseen työläisperheen arkipäivään. Isoisoäidin tarinat ovat tytön mielestä ihmeellisiä: ”Vau, olipa mahtavaa, että oma sukulainen oli aikakone!” Lavastetuissa kuvissa on viitteellistä tunnelmaa, mutta varsinkin tekstin monet yksityiskohdat tuovat ajan atmosfäärin näkyväksi.
Sirkuselämää
Anne Vaskon kuvitusta kirjasta Sirkusparaati.
Niina Bellin Sirkusparaati (Tammi, kuvittanut Anne Vasko) on lasten musiikkisatukirja Sirkus Sirkun maailmasta. Taikurisiskosten koti on sirkus. Välillä he käyvät sirkuskoulua, välillä säntäävät kadonneen leijonan kintereillä.
Kirjaa höystävät lastenlaulut sopivat sirkusmaailmaan. Kokonaisuus on hyvä ja värikäs aina mukaan oheistettua CD-levyä myöten – olkoonkin että sirkusaiheisista lastenkirjoista alkaa olla jo lähes ylitarjontaa. Teatterin taikapiiri ei samalla tapaa innosta lastenkirjailijoita.
PS
Niin rasittavaa mutta onnellista…
Aikanaan puhuttiin ongelmarealismista, hiukan tunkkaisesta ja lempeästi valistavasta nuortenkirjallisuudesta. Nuoret saivat lukeakseen kaikista mahdollisista sosiaalisista ongelmista.
Kaikessa rasittavuudessaan se oli onnellista aikaa, sittenkin! Nuorille kirjoitettiin oikeasta elämästä ja nuoruuden hankaluudesta. Kiperiin pulmiin etsittiin ja löydettiin vastauksia.
Nyt nuorille kirjoitetaan tuhoutumisen tarinoita ja möyritään maailmanlopun löyhkässä.
Nuortenkirjallisuus on aina ollut muotitietoista ja yhteen muottiin puristuvaa. Onnellisia poikkeuksiakin toki ilmestyy, mutta pelottavan moni kirjailija haluaa keskittyä elämän kuihtumiseen. Käännöskirjallisuus vielä vahvistaa tilanteen yksipuolisuutta.
Ympäristökatastrofista sietääkin kirjoittaa, mutta miksi ihmeessä nuortenkirjallisuus keskittyy siihen pisteseen, kun peruuttamaton onnettomuus on jo tapahtunut? Dystopiasta on tulossa lamaannuttava muoti. Realistinen nuortenkirjallisuus voisi tarjota positiivisen vaihtoehdon: vastahankaa ja aktivismia. Nuoret tarvitsevat toivoa ja vaikuttamisen mahdollisuuksia – kirjoissakin.
