Nakutäti ja lapsiperhe
Helsingin keskustassa oli tarkoitus järjestää taide-esitys, jossa 83-vuotiaan taitelijanaisen oli määrä istua alasti lasikopissa jonkin aikaa. Ei onnistunut, ei. Poliisi määräsi taiteilijalle vaatteet, ja syynä ei ollut syystalven kylmyys – kopissa oli tietysti lämmitys.
”Yleisjohtaja Tuomo Tuohimaa Helsingin poliisista kertoo, että on selvää, että alaston naisesiintyjä olisi herättänyt pahennusta esimerkiksi ohikulkevissa lapsiperheissä”, Yleisradio raportoi.
Väärin! Ei pidä paikkaansa!
Jos joissakin, niin nimenomaan lapsiperheissä esitys tuskin olisi herättänyt minkäänlaista pahennusta. Meillä lapsiperheissä on totuttu aika lailla rajumpiin spektaakkeleihin: mummo saunassa, ukki laiturilla uimaan menossa, täti tulossa suihkusta tukkaansa kuivaillen, serkku vaipanvaihdosta karanneena.
Meillä lapsiperheissä edes alastonesiintyjän ikä ei herätä suurta kiinnostusta, koska olemme tottuneet kaikennäköisiin 0–98-vuotiaisiin varsin vaihtelevissa asuissa tai kokonaan ilman.
Mutta oi, kuinka vaikeata olisi olla oikea kunnon lapsiperhe, semmoinen kuin lapsiperheen pitää poliisisetien ja kaiketi muidenkin mielestä olla. Pitäisi jaksaa paheksua monenlaisia taiteilijoita, mutta myös esiintyä kärttyisänä, kiukkuisena ja kuormitettuna päivästä toiseen.
Ei koskaan mitään iloa tai rentoa käkätystä perheen kesken! Pitäisi puhista ruuhkavuosista ja yhteiskunnan jatkuvasta kohtuuttomuudesta lapsiperheitä kohtaan. Pitäisi kitistä päivähoidosta ja koulusta ja lapsilisästä ja harrastusmahdollisuuksista. Muutaman kerran vuodessa pitäisi vielä räyhätä lehden mielipidesivulla tai vähintään jossain verkkokeskustelussa, miten meitä lapsiperheiden vanhempia ei arvosteta tarpeeksi!
”Lapsiperhe” on outo brändi. Sen nimissä esiintyvät poliitikot, muut päättäjät ja, kas kummaa, nykyään jo poliisitkin. Lapsiperheiden etuja ajamassa heiluvat monet lehtien pääkirjoittajat ja kommentaattorit, juhlapuhujat ja vaaliehdokkaat. Yleensä kukaan heistä ei tarkenna, mistä tai keistä he oikeastaan puhuvat.
Se ”lapsiperhe”, jonka nimissä kenen tahansa on helppo esiintyä, on myyttinen ideaalimalli. (Tiedätte millainen, en viitsi toistaa.) ”Lapsiperheestä” puhuttaessa ei läheskään aina tarkoiteta kaikkia niitä perheitä, joissa elää lapsia. Juhlakelpoiseksi puleerattuun ja kovasti puolustettuun ideaalimalliin eivät sovi yhden vanhemman perheet, sateenkaariperheet, sijaisperheet tai monimuotoperheet.
Ennen kuin minusta tuli lapsiperheellinen, koko sana aiheutti minussa puistatusta. Median välittämä lapsiperhekäsitys oli niin ankea: valittavia vanhempia, rääkyviä lapsia, kurinpitoa, muoviroinakasoja ja moraalista paheksuntaa kaikkia muita elämänmuotoja – kuten vaikka lapsettomien helppoa elämää – kohtaan.
Onneksi totuus lapsiperheellisyydestä on osoittautunut paljon hauskemmaksi. ”Wau, aika hassua”, lapsi ilahtui lasikoppiin aikoneesta nakumummosta.
