Kuukauden kirjat: Modernin sadun viisautta

Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon kuvakirjassa äiti lähettää oravalapsukaisen etsimään metsän salaisuutta. Olga Orava ja metsän salaisuus (Lasten Keskus) kertoo suuresta metsästä, joka laulaa, surisee, suhisee ja livertää, joten ei ihme, että Olga haluaa tutustua siihen perusteellisesti.

Orava kyselee metsän eläinten mielipidettä metsän salaisuudesta ja vastauksista ketjuuntuu kauniiden ja viisaiden ajatusten kokoelma. Eläimet puhuvat mm. joukkovoimasta, lukemisen tärkeydestä sekä unista ja unelmista. Kirjan lopussa orava on valmis omiinkin mielipiteisiin. Pertamon kuvat läikkyvät valoa ja metsän tunnelmaa; kollaasimainen tekniikka ei edes pyri pikkutarkkuuteen.

Hurja Lepakkopoika

Mielikuvituksen arvaamattoman voiman alleviivaaminen on kuvakirjojen klassisimpia aiheita. Tuttuudesta huolimatta suomenruotsalainen Lepakkopoika (Schildts & Söderströms) puraisee tunteillaan ja toimeliaisuudellaan. Maija Hurmeen kuvittama ja Anssi Hurmeen kirjoittama kirja kertoo kuusivuotiaasta Ilmarista, jolla on ihan omia suunnitelmia niitä hetkiä varten, kun äiti on töissä eikä isällä ole aikaa leikkimiseen. Silloin Ilmari muuttuu tuimaksi Lepakkopojaksi, jota ei mikään pidättele.

Kun vanhemmilla ei ole aikaa…

Uhmakkaan fantasian aikana kuvituksen värimaailma himmenee yöusvaiseksi, kelmeää tunnelmaa tihkuvaksi. Tärkeintä on, että seikkailun jälkeen viitasta pääsee eroon ja koko perhe on taas koolla. Lepakkopojan tarinassa on turvallisuutta ja seikkailua, vapautta ja läheisyyttä.

Vauvaenergiaa

Lapsisankareista kertoo myös ruotsalainen dekkarikirjailija Camilla Läckberg ensimmäisessä lastenkirjassaan Super-Santtu (Karisto, kuvittanut Millis Sarri, suomentanut Säde Loponen). Taikapölyn vaikutuksesta Santtu-vauva osaa leijumisesta alkaen vaikka mitä, vaikka tekeytyykin tavalliseksi vauvaksi. Santtu käyttää taikataitonsa koulukiusatun isoveljensä auttamiseen, sillä vanhemmat tuntuvat avuttomilta ja oivaltamattomilta – aivan kuten lastenkirjallisuudessa usein on tapana. Totunnaista on myös se, että mummoille varataan epäsovinnaisen ymmärtäjän rooli. Moderni lastenkirjallisuus pyörittelee kirjasta toiseen samoja roolimalleja.

Apua koulukiusatulle veljelle

Super-Santtu on pirteä seikkailutarina maagisin maustein. Toivottavasti kuvakirjamuoto ei pelottele alakouluikäisiä lukijoita pois, sillä aivan pienten kirja se ei ole.

Kirjasto tutuksi!

Kissasisarukset Miina ja Manu ovat jo 30 vuotta opettaneet tärkeitä asioita kotiaskareista käytöstapoihin asti. Nyt on vuorossa kirjastokasvatus. Tuula Purasen kirjoittamassa ja Kristian Huitulan kuvittamassa Miina ja Manu kirjastossa -kuvakirjassa (Satukustannus) kissat etsivät kirjastosta tietoa, voisiko heidän niityltä löytämänsä omituinen sarvi olla peräti mammutin hammas? Kirjastossa Miina ja Manu ihastuvat ikihyvikseen, ”he sukeltavat kirjojen meressä” ja nuuskuttelevat myös kahvilan korvapuusteja.

Selkokielinen kirja!

Kirja on selkokielinen, ja se jos mikä korostaa kirkkaasti, että kirjastopalvelut kuuluvat kaikille! Viime vuosina on julkaistu ilahduttavan monta kirjastosta kertovaa kuvakirjaa, toivottavasti tulevaisuudessa saadaan lastenkirjoja myös kirjojen tekemisestä sekä kirjallisuudenhistoriasta.

Töpöhäntä juhlii

75-vuotiasta Pekka Töpöhäntää juhlistetaan Pekka Töpöhännän suurella satukirjalla (Gummerrus, kuvittanut Iben Clante, suomentanut Terttu Liukko). Kirjaan on koottu kuusi ensimmäistä Gösta Knutssonin klassikkotarinaa.

Niin herttainen kuin Pekka onkin, on pakko vähän ymmärtää myös katalaa ja kiukkuista Monnia, joka ei millään kestä kilttiä ja kesyä Pekkaa.

Johdatus ihmissuhteiden salaisuuksiin

Sarjan ensimmäisessä osassa kertojakin myöntää, että Töpöhäntä on ”tavattoman rikkiviisaan näköinen”. Pentuvaiheessa Pekka on vielä hellyttävän kissamainen, mutta kirja kirjalta kissan vaistot vaihtuvat miltei keikarin elkeiksi.

Sarja on hieno johdatus ihmissuhteiden salaisuuksiin. Pienet seikkailut ja herkullinen luonnekuvaus purevat edelleen kuvakirjaikäisistä alkaen.

Ötökkä- ja eläinviisautta

Ville Hytösen tarinakokoelma Ötökkämaan tarinat (Tammi, kuvittanut Virpi Penna) kertoo metsän pienistä ötiäisistä. Kirjailijan johdolla räpistellään pitkin ”kyönäisiä puskia ja löyhtäisiä rapakuoppia”. Otökkämaan töhnäiset asukkaat eivät aina ole sievästi käyttäytyviä saati puhtaita, mutta sitäkin oppivaisempia. Vanha häijy Tuikkakin oppii laulamalla hillitsemään ilkeyttään.

Kaikki oppivat jotain tärkeää ja elämälleen armollista, mutta lukijalle ei silti tule kiusaantunutta oloa, vaikka elämänviisauksia jaellaankin.

Lämmintä huumoria

Hytönen kirjoittaa uskomattoman taipuisaa ja kuvailevaa kieltä vieläpä ilman minkäänlaista briljeeraamisen tarvetta. Kokoelman hahmot ja tilanteet ovat syvästi inhimillisiä – ja hykerryttävän hauskoja. Pennan kuvitus on muhevan vapautunutta.

Kuva Maukan ja Väykän naamakirja -kirjasta, kuvittaja Virpi Talvitie.

Timo Parvelan Maukan ja Väykän naamakirja (Tammi, kuvittanut Virpi Talvitie) kertoo, miten eläinten ystävyydenkylä aikanaan muodostui. Suosikkisarjan tutuista hahmoista paljastetaan yllättäviä asioita, ja varsinkin Maukka-kissan ja Väykkä-koiran ystävystymisen tarinaan liittyy hurjuutta ja jännitystä.

Tarinakokoelmassa käsitellään ystävyyden ja onnellisuuden kaltaisia suuria inhimillisiä teemoja, mutta Parvelan käsittelytapa ei milloinkaan kärjisty yleväksi hyveiden opettamiseksi. Suuri ja lämmin huumori, kirjailijan ja kuvittaja Talvitien hyvä yhteistyö sulattavat viisauden ja toimeliaisuuden mutkattomaksi tarinoimisen iloksi.

Lue lisää Timo Parvelasta edelliseltä aukeamalta!

Irti ennakkoluuloista

Paula Norosen seitsemäs Supermarsu-kirja Supermarsu palaa tulevaisuuteen (Tammi, kuvittanut Terese Bast) keskittyy ennakkoluulojen purkamiseen. Kirjassa käsitellään monenlaisia harhakäsityksiä ja pinttymiä, mutta vahvin kritiikki kohdistuu päähenkilö Emiliaan itseensä. Emilia huomaa, miten kyräilevästi hän suhtautuu luokkatoveriinsa Rasva-Anteroon ja tämän margariinitehtailijaisään.

Kirjailija rikkoo pontevasti kirjasarjan varhaisempia asenteita, ja tällainen ajatusten ravistelu tekee lukijallekin hyvää Maagisuutta on edelleenkin mukana: Emilia muuttuu tarvittaessa ihmeitä tekeväksi supermarsuksi. Tytön puuhakkuus ulottuu tällä kertaa aikamatkan avulla tulevaisuuteen asti. Emilia puuttuu vääryyksiin, vaikka ei pönkeä sankarihahmo olekaan.

Kritiikki kohdistuu päähenkilöön

Aikuinenkin lukija pysyy virkeänä, sillä kirjailija on ripotellut sinne tänne ironisesti maustettuja yhteiskunnallisia havaintoja. Yksi ennakkoluulo jää kirjassa kuitenkin ennalleen: koulu ja sen rankaisukulttuuri tuntuvat juuri niin oudoilta kuin nykyisessä lastenkirjallisuudessa tapana on. Emilian koulussa on kehitelty ”lampunvarjostin-rangaistus”, jossa seisotaan lampun alla niin kauan, että ”lamppu polttaa päätä ja pitää seistä paikallaan muiden ilkkuessa. Se opettaa kuulemma kärsivällisyyttä ja saa ajatukset valoisammiksi”.

Rempseä Nipa

Helppolukuinen hotkaisupala

Nipa tekee urheasti Kantolan alakoulun historiaa piittaamatta jälki-istuntojen määrästä. Amerikkalaisen Lincoln Peircen lastenkirja Iso Nipa on ykkönen (Otava, suomentanut Tiina Eskola) yhdistelee sutjakkaasti pojan kertomusta ja sarjakuvaa.

Iso Nipa on esiintynyt ensimmäisen kerran sarjakuvahahmona jo 1990-luvun alussa, ja nyt on kertomuskirjan vuoro. Omalta osaltaan koulussa häsläävä Nipa täydentää surkastumaan päässyttä lastensarjakuvaa.

Kirjan huumori perustuu vahvan liioittelun sekä väistämättä myös tuttuuksien varaan, mutta paikoitellen heitoissa on kriittistä kirpeyttä. Poika fabuloi sarjakuvissaan ja tekstikommenteissaan opettajat toinen toistaan hirveämmiksi. Moderni lastenkirjallisuushan on täynnä kummallisia opettajia.

Iso Nipa on helppolukuinen hotkaisupala, jolla voi houkutella vähän nihkeämpiäkin lukijoita. Kirjan lopussa tekijä esitellään juuri sopivan perusteellisesti. Kirjailijoiden ja kuvittajien esittelyn soisi yleistyvän, sillä luontevampaa ja vaivihkaisempaa kirjallisuuskasvatusta ei voi ollakaan.

PS

Pelottavan suuri maailma

Lasten- ja nuortenkirjallisuutta suomennetaan entistä harvemmista kielistä. Onneksi sentään viime aikoina on ilmestynyt kuvakirjoja, joissa kierretään maapallon eri kolkilla.

Järjestelmällisimmin kehitysmaihin taitaa lastenkirjoissaan tällä hetkellä keskittyä Suomen Lähetysseura. Pakolaisista, siirtolaisista ja adoptiotoiminnasta kirjoitetaan lapsille, mutta hämmästyttävän kitsaasti käsitellään esim. somaliperheiden sopeutumista Suomeen.

Maahanmuuttajien oma kirjallisuus varttuu aikanaan, sitä ennen kotimaisen lastenkirjallisuuden olisi kajottava arkoihin ja vaikeisiin teemoihin.