Turvaton lapsuus teki Jounista lasten auttajan: ”Haluan uskoa nuoriin niin kuin perhekodin vanhemmat uskoivat minuun.”

Kouvolalaisen Jouni Kokkosen, 30, muistoissa lapsuus on karu, rikkonainen ja turvaton. Elämää hallitsivat pikkupojasta asti vanhempien alkoholiongelmat ja väkivalta, jotka jättivät häneen syvät jäljet.

Jouni varttui ydinperheessä, johon kuuluivat äiti, isä ja häntä pari vuotta vanhempi isoveli ja kaksi pikkuveljeä. Jouni muistelee, että vanhemmat saattoivat iltaisin lähteä baariin ja jättää alle kymmenvuotiaat pojat keskenään kotiin.

– Joskus joku tuttu kävi meitä vahtimassa, mutta yleensä me veljekset yritimme pitää huolta toinen toisistamme. Kun äiti palasi kotiin viikoiksi venähtäneiltä reissuiltaan, isä oli häntä vastassa humalassa. Muistan vieläkin tappelun äänet, joita jouduimme usein todistamaan.

Suuremmat ongelmat alkoivat, kun vanhemmat erosivat Jounin ollessa kymmenvuotias. Isä jäi asumaan perheen omakotitaloon, ja lapset muuttivat äidin kanssa kerrostaloasuntoon.

Äiti ja tämän uusi miesystävä tappelivat paljon. Jouni muistaa, että äidin kasvot olivat usein mustelmilla. Mies ei kohdistanut fyysistä väkivaltaa poikiin, mutta haukkui ja vähätteli lapsia ja juotti heille alkoholia.

– Pelko kuristi kurkkuani, kun kuulin miehen huudon tai askeleet. Kääriydyin peiton alle ja painoin kädet korvilleni. Veljeni olivat ainoa turvani. Heidän kanssaan juoksimme usein pakoon ja piilouduimme pitämään huolta toisistamme.

Joka toisen viikonlopun lapset viettivät isänsä luona. Isällä ei ollut aavistustakaan, mitä äidin luona tapahtui, sillä lapset eivät peloltaan uskaltaneet kertoa.

– Kun sosiaalitoimi alkoi saada selville, mitä perheessämme tapahtui, muutimme kesämökkiin kauas kaikesta. Meidät lapset vietiin piiloon, missä meillä ei ollut pienintäkään turvaa.

Sijoituspaikassa veljekset alkoivat kapinoida ja purkaa vihaansa maailmaa kohtaan.

Perhe muutti usein. Lapsille se tarkoitti aina uutta koulua ja yritystä sopeutua uuteen ympäristöön.

Yhtenä iltana äidin ja miesystävän riita äityi rumaksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun mies kohdisti fyysistä väkivaltaa myös lapsiin. Ilta päättyi siihen, että poikien isä ja poliisit hakivat lapset pois äidiltä. Lapset sijoitettiin kiireellisesti perhekotiin ja sieltä parin kuukauden päästä seuraavaan. Jounin olo oli helpottunut, kun hän pääsi pois väkivaltaisesta kodista. Toisaalta hän olisi halunnut takaisin äidin luokse.

– Äiti ei pitänyt meihin yhteyttä pitkään aikaan. Emme edes tienneet, onko hän elossa.

Vieraiden ihmisten luona veljekset alkoivat kapinoida ja purkaa vihaansa maailmaa kohtaan. Kun veljekset riehuivat, perhekodin vanhemmat käärivät heidät mattoon ja muovikelmuun rauhoittumaan. Muistot tiukasta rullasta ahdistavat Jounia vieläkin.

– Perhekodin vanhemmat olivat iäkkäitä, eikä heillä ollut tehtävään koulutusta. Tiukka kuri ja vanhoillinen kasvatustyyli eivät sopineet kovia kokeneille teinipojille. Koin olevani taakka, jota kukaan ei halunnut kantaa.

Kaikki muuttui, kun perhekodin vanhemmat vaihtuivat Jounin ollessa 15-vuotias. Uudet vanhemmat löysivät oikeat sanat ja teot. He pitivät myös huolta siitä, että poikien suhde juuriin ja sukulaisiin säilyy. Mummin ja tätien luona Jouni ja veljet olivat kokeneet lapsuutensa ainoita hyviä hetkiä.

– Vanhemmat kuuntelivat, asettivat rajoja ja antoivat työkaluja, joilla aloin uskoa, että minulla voisi olla tulevaisuus. He taistelivat meidän ja asioidemme puolesta. Pääsin oikeanlaiseen terapiaan ja käsittelemään menneisyyttäni. Sain suoritettua peruskoulun loppuun ja pääsin jatko-opintoihin. Perhekodista tuli paikka, joka tuntuu edelleen kodilta.

Perhekodin uudet aikuiset kannustivat poikia liikkumaan, ja heille tarjottiin mahdollisuus harrastaa. Jouni pelasi jalkapalloa, ui, hiihti, kävi kuntosalilla ja kalasti. Urheilu oli terapeuttista. Sen avulla Jouni sai purettua sisällään olevaa tuskaa ja vihaa.

– Säästyin varmasti monelta pahanteolta liikunnan ansiosta.

Lapsena Jouni koki olevansa taakka, jota kukaan ei halunnut kantaa. Usko tulevaisuuteen löytyi teini-iässä taitavien perhekodin vanhempien ansiosta.

Jouni muutti omilleen 16-vuotiaana, ja lähti Savonlinnaan opiskelemaan kalatalouden perustutkintoa. Siellä Jouni tapasi nykyisen puolisonsa.

Valmistumisen jälkeen arki täyttyi työstä ja viikonloput juomisesta. Ne olivat pakokeinoja, joilla Jouni turrutti menneisyyden käsittelemättömiä tunteitaan.

Kun Jouni loukkasi töissä vakavasti selkänsä, hän päätti, että elämän on muututtava. Mieltä Jouni hoiti puhumalla menneisyydestään ystäville ja terapeutille. Hän luki kirjoja, joista sai apua ja vertaistukea.

Perheen ja työn ohella liikunta on Jounille elämän selkäranka. Hän harrastaa juoksua, uintia, avantouintia, meditointia, kuntosalia, hiihtoa ja pyöräilyä.

– Kipu ja epätoivo lamauttivat, mutta päätin taistella askel kerrallaan. Pitkän työn jälkeen juoksin ensimmäisen puolimaratonini marraskuussa 2024. Juoksu on minulle terapiaa, tapa voittaa kehoni ja menneisyyteni rajoitukset sekä todistaa, mihin pystyn.

Jouni Kokkonen haluaa työskennellä lastensuojelussa antaakseen uskoa itsensä kaltaisille nuorille. Liikunta on hänelle terapiaa ja tapa voittaa menneisyytensä rajoitukset.

Jouni päätti jo teini-ikäisenä, että jonain päivänä hän työskentelisi lastensuojelussa. Hän olisi halunnut hakeutua alalle jo vuosia sitten, mutta omat käsittelemättömät asiat piti työstää ensin kuntoon.

– Minä sain apua ja haluan antaa sitä muille. Selkäongelmien jälkeen avautui mahdollisuus uuteen koulutukseen. Kävin nuoriso- ja yhteisöohjaajan opinnot, ja tällä hetkellä opiskelen avoimessa sosionomiopintoja.

Jouni on työskennellyt vajaat kolme vuotta lastensuojelussa, jossa hän pääsee auttamaan lapsia ja nuoria, jotka tulevat vaikeista oloista niin kuin hänkin. Jouni tietää ja tuntee, mitä nämä lapset ja nuoret ovat joutuneet kokemaan.

– Näen työssäni nuoria, jotka kantavat samoja pelkoja ja toivottomuutta kuin minä aikoinaan. Haluan olla heille se aikuinen, joka uskoo heihin, niin kuin perhekodin vanhemmat uskoivat minuun ja rakensivat luottamusta.

Nuoret eivät tiedä Jounin tarinaa. Sen kertominen ei ole tuntunut hänestä tarpeelliselta. Tärkeintä on auttaa nuoria oikealle polulle. Omat kokemukset kuitenkin auttavat ymmärtämään nuoria, kuuntelemaan heitä ja antamaan oikeanlaisia avaimia elämään.

– Suomessa tuhannet lapset ja nuoret kasvavat perhekodissa. Haluan muistuttaa näitä nuoria siitä, että tapahtuipa elämässä mitä tahansa, kaikesta voi selvitä ja elämästään voi rakentaa merkityksellisen. Olen siitä elävä esimerkki.

Laadukas journalismi ei synny itsestään

Toivottavasti pidit tästä jutusta! Sait lukea sen ilmaiseksi tukitilaajiemme ansiosta. Tilaamalla Lapsen Maailman mahdollistat luotettavan ja laadukkaan sisältömme jatkossakin. Tukitilaus maksaa vain viisi euroa kuukaudessa. Tilaajanamme saat Lapsen Maailma -lehden kotiisi kannettuna.