Miksi suomessa adoptoidaan niin vähän? Uusi kirja valottaa huutolaislasten vaikutusta nykypäivään

Pauliina Pulkkinen istui linja-autossa. Maisemat vilisivät ikkunan takana, ajatukset harhailivat päivän tapahtumissa. Lastensuojelun vaikea tilanne oli ollut taas otsikoissa.

Miksi Suomessa oikeastaan adoptoidaan lapsia niin vähän, Pulkkinen, kahden lapsen adoptioäiti ja Adoptioperheet ry:n puheenjohtaja pohti. Ja miksi pitkiä sijoituskierteitä jatketaan ilman, että adoptio nousee edes vaihtoehdoksi? Liikennevalot vaihtuivat ja linja-auto jatkoi matkaansa, mutta Pulkkinen jäi miettimään. Ettei toimintatavoilla vain olisi juuria historiassa?

Tutkimusta adoptiosta on Suomessa vähän, eikä yhtä koottua historiateosta ollenkaan. Asialle pitäisi tehdä jotain, Pulkkinen ajatteli. Hän kertoi ideasta ystävälleen Leena Virtaselle, adoptioäiti tämäkin.

– Tämä kirjahan pitää ehdottomasti tehdä, Virtanen totesi.

Pulkkisen ja Virtasen maaliskuussa ilmestynyt kirja Niin pitkä on matka kokoaa suomalaisen adoption historian yksien kansien väliin. Se on paitsi tietokirja, myös koskettava kokoelma henkilökohtaisia adoptiotarinoita. Entä Pulkkisen epäilyt historian vaikutuksesta nykypäivään?

– Kyllä ne saivat jonkin verran vahvistusta, Pulkkinen sanoo.

1920-luvulla sisällissodan jäljiltä suuri määrä lapsia jäi orvoiksi. Heistä liki 90 prosenttia oli punaisten lapsia. Köyhien punaisten äitien kykyä vanhemmuuteen kyseenalaistettiin avoimesti ja ajateltiin, että lasten olisi parempi kasvaa varakkaammissa valkoisissa perheissä.

Suomen lastensuojelujärjestelmä painottaa biologista vanhemmuutta. Esimerkiksi Britanniassa pyritään takaamaan lapselle mahdollisimman pysyvät olosuhteet.

Tänä päivänä biologisten vanhempien oikeudet ovat Suomessa poikkeuksellisen vahvat. Adoptioon päädytään, jos se on biologisen vanhemman vahva, omaehtoinen tahto. Pulkkinen ja Virtanen epäilevät, että yksi syy löytyy juuri 1920-luvulta.

Suomen lastensuojelujärjestelmä painottaa biologista vanhemmuutta. Esimerkiksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa järjestelmän keskiössä on taata lapselle mahdollisimman vakaat ja pysyvät olosuhteet. Britanniassa ja Yhdysvalloissa sijoitettu lapsi voidaan adoptoida sijaisperheeseen ilman biologisten vanhempien suostumusta, jos katsotaan, että biologiset vanhemmat eivät tietyn ajankaan jälkeen kykene huolehtimaan lapsestaan.

– Suomessa tarvitaan keskustelua lapsen parhaasta. Onko se biologisen vanhemman oikeus vai pysyvyys? Emme missään tapauksessa aja sitä, että lapsia pitäisi erottaa biologista vanhemmistaan. Mutta kun tunnistetaan tapauksia, joissa on selvää, ettei lapsen ole hyvä olla biologisen vanhemman luona, pitäisi pystyä keskustelemaan siitä, olisiko adoptio yksi lapselle hyvä vaihtoehto.

Asiaan vaikuttaa myös tapa, jolla oikeusjärjestelmä on Suomessa rakentunut: lastensuojelulait ja adoptiolaki ovat erilliset, eikä adoptio siksikään ole koskaan ollut lastensuojelullinen keino.

Biologisten vanhempien oikeudet ovat Suomessa vahvat. Leena Virtasen (vas.) ja Pauliina Pulkkisen mielestä tarvitaan keskustelua siitä, mikä on parasta lapsille.

Adoptiomäärät ovat laskussa. Suomessa toteutuu vuosittain 20–40 kotimaan- ja 50–60 kansainvälistä adoptiota.

Adoptiopalvelun päällikkö Salla Hari Interpedialta avaa kehityksen taustoja: syntyvyys laskee kaikkialla länsimaissa ja perheellistymistä pohditaan entistä pidempään. Hedelmällisyyshoidot ja kansainvälisten kohdemaiden oma lastensuojelutyökin ovat kehittyneet.

Eniten kansainvälisiä adoptioita tehtiin 2000-luvun alussa. Silloin adoptoidut ovat nyt nuoria aikuisia ja moni heistä pohtii taustojaan, kertoo adoptioon erikoistunut sosiaalityöntekijä Jelena Suuniitty Pelastakaa lapsilta.

Adoptio ei ole vaan yksi tarina, vaan niitä on yhtä monta kuin adoptoitujakin. Se on myös elinikäinen prosessi.

– Adoptio on elinikäinen prosessi. Itsenäistyminen ja vanhemmaksi tuleminen ovat tyypillisiä elämänvaiheita, jotka nostavat asian pintaan, Suuniitty sanoo ja arvelee, että adoption jälkeisen tuen tarve saattaa tulevaisuudessa kasvaa entisestään.

Adoptio on erityisosaamista vaativaa sosiaalityötä. Myös varhaiskasvattajat ja opettajat hyötyvät adoptioon perehtymisestä. Esimerkiksi varhaiskasvatuksen alkaminen voi olla adoptiotaustaiselle lapselle pelottava kokemus, kun on yhtäkkiä taas lapsiryhmässä ilman turvallista vanhempaa.

–  Traumoihin ja kiintymyssuhteisiin liittyvistä asioista on hyvä hankkia tietoa, Suuniitty neuvoo.

Eikä adoptio ole koskaan vain yksi tarina, vaan niitä on yhtä monta kuin adoptoitujakin.

– Meillä on monen ikäisenä tulleita lapsia, joilla on erilaisia taustoja ja erityistarpeita. Jokaisen prosessi on mennyt eri tavoin. Ammattilaisen on tärkeää rohjeta kysyä, mitä adoptio tarkoittaa kullekin perheelle ja toimia sitten sen pohjalta.

Lapsen ei pitäisi ikinä kantaa häpeää alkuperästään tai siitä, minkälaisessa perheessä on elämäänsä elänyt

Vielä parikymmentä vuotta sitten adoptiosta ei juuri puhuttu edes adoptoidulle itselleen. Taustalla on epävirallinen kansallistunteemme häpeä.

– Häpeän on aika loppua. Lapsen ei pitäisi ikinä kantaa häpeää alkuperästään tai siitä, minkälaisessa perheessä on elämäänsä elänyt, Pulkkinen sanoo. Tiukat länsimaiset perhenormit vain yhdenlaisesta hyväksytystä perheestä ovat aikansa eläneitä.

Häpeää ovat tunteneet paitsi lapset, myös adoptiovanhemmat tahattomasta lapsettomuudestaan ja biologinen vanhempi siitä, että on luopunut lapsestaan.

– Kukaan ei päädy sellaiseen ratkaisuun helposti. Mahdollisuus parempaan elämään on suuri rakkauden teko. Siinä ei ole mitään hävettävää, päinvastoin, Pulkkinen sanoo.

Kulttuuri on onneksi muuttunut nopeasti. Perheitä ohjeistetaan kertomaan adoptiosta lapselle alusta alkaen, eikä täydellinen salailu olisi sosiaalisen median ja DNA-testien kehittymisen myötä enää mahdollistakaan. Jelena Suuniityn mukaan kulttuurin muutos ylipäätään tunteita ymmärtävämmäksi ja avointa puhetta suosivaksi on lapselle hyväksi.

Yhä useamman adoption kohdalla sovitaan yhteydenpidosta ja avoimuudesta alusta asti.

Käytännössä syntymävanhemmalta kysytään toiveista saada esimerkiksi kuvia tai kuulumisia, ja toiveiden perusteella valitaan sopiva perhe.

– Meillä on esimerkiksi perheitä, joille järjestämme vuosittain leikkipuistotreffejä, Suuniitty kertoo.

Ammattilaisten asenne ja se tapa, jolla adoptioperheet kohdataan, ovat kulttuurin rakentumisessa keskeisiä.

– Adoptioiden konteksti on muuttunut paljon 2000-luvun aikana. Adoptioneuvonnan sosiaalityöntekijöitä voi hyvin pyytää mukaan verkostoihin tai konsultoida.

Viime vuosina monissa Euroopan maissa on keskusteltu kansainvälisten adoptioiden tulevaisuudesta. Esimerkiksi Hollanti, yksi Euroopan suurimmista adoptiomaista, on päättänyt lopettaa ne kokonaan. Ruotsissa julkistettiin kesäkuun alussa hallituksen teettämä selvitys, joka suosittelee kansainvälisten adoptioiden lopettamista kokonaan.

Suomessa Pelastakaa Lapset lopetti kansainväliset adoptiot viime vuonna. Palvelua tarjoaa enää vain Interpedia.

Pauliina Pulkkisen mielestä kansainvälisten adoptioiden lopettaminen ei ole ratkaisu.

– Sehän olisi vain vauraan länsimaan tapa pestä kätensä koko hommasta. Suomella ja pohjoismailla, jos joillain, on mahdollisuus tehdä tarkasti säänneltyä, eettistä adoptiotyötä.

Samaa mieltä on Interpedian adoptiopalvelun päällikkö Salla Hari.

– Niin kauan kun kohdemaissa on lapsia, jotka hyötyvät adoptiosta, on adoptiotoiminnalle paikkansa. Me ajattelemme – ja tutkimus tukee ajatusta – että perhe on aina lapselle parempi kuin lastenkoti.

Adoption historia Suomessa

1820: Huutolaiskäytäntö, jossa lapsille etsitään uusi koti huutokaupassa, on yleistä 1800-luvulta 1900-luvun ensivuosikymmeniin saakka. Olot vaihtelevat, mutta yleisesti ottaen huutolaislapset nähdään työvoimana.

1868: Nälkävuosien jälkeen orpolapsia on paljon. Kansalaisjärjestöt pyrkivät huolehtimaan heistä.

1918: Sisällissodassa jopa 25 000 lasta jää orvoiksi tai vaille hoivaa. Lastensuojelu kehittyy nopeasti: Lastenkoteja perustetaan, kasvattikoteja etsitään ja ala alkaa järjestäytyä.

1921: Ester Ståhlberg saa tehtäväkseen punaorpojen huollon. Hän on yksi Koteja kodittomille lapsille ry:n perustajista. Järjestöstä tulee myöhemmin Pelastakaa Lapset ry. Vapaaherratar Sophie Mannerheim perustaa Mannerheimin lastensuojeluliiton. Kahden lastensuojelulle omistautuneen naisen välillä on poliittisesti sävyttynyttä konfliktia.

1923: Köyhäinhoitolaki kieltää huutolaiskäytännön.

1925: Ensimmäinen adoptiolaki tulee voimaan. Adoptio muuttuu yksilöiden välisestä sopimuksesta lakisääteiseksi lastensuojelutoimenpiteeksi.

1937: Ensimmäinen lastensuojelulaki tulee voimaan.

1939: Sotavuosina Suomessa toteutetaan maailman mittavin lastensiirto, kun jopa 70 000 lasta muuttaa turvaan Ruotsiin ja muihin pohjoismaihin. Sodan päätyttyä monet kasvattivanhemmat toivovat voivansa adoptoida kasvattilapsensa. Ruotsiin jää arvioiden mukaan yli 7 000 lasta.

1950: Sodan jälkeen syntyy uusi ammattikunta, sosiaalityöntekijät. Adoptiokäytännöt kehittyvät vauhdilla.

1960: Suomi elää nousukautta. Adoptiosta tulee yhä yleisempi tapa perheellistyä.

1970: Kotimaisten adoptiolasten määrän vähenee sosiaalitukien ja yleisen ilmapiirin muuttumisen myötä. Kiinnostus kansainvälisiin adoptioihin kasvaa.

1974: Interpedia perustetaan. Se alkaa avustaa ulkomailta adoptiolasta toivovia perheitä käytännön järjestelyissä. Myös Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupungin sosiaalivirasto saavat luvan toimia palvelunantajina kansainvälisissä adoptioissa.

1980: Ottolapsilaki uudistetaan. Nimi vaihtuu lapseksiottamislaiksi.

1993: Haagin sopimus edistää lapsen etua adoptioissa. Allekirjoittajamaat sitoutuvat yhteisiin pelisääntöihin adoptiotoiminnassaan.

2005: Kansainvälisen adoption huippuvuosi. Yli kolmesataa lasta saa vanhemmat ja kodin Suomesta. Lapsia tulee Suomeen paljon Kiinasta ja Venäjältä, mutta myös mm. Etiopiasta, Kolumbiasta, Intiasta ja Thaimaasta.

2012: Lapseksiottamislaki uusitaan. Siihen sisällytetään avoimen adoption mahdollisuus eli lapsen oikeus säilyttää yhteys biologisiin vanhempiinsa. Nimi vaihtuu adoptiolaiksi.

2024: Pelastakaa lapset ei ota uusia asiakkaita kansainväliseen adoptiopalveluun. Sitä tarjoaa enää Interpedia.