Meidät on luotu liikkumaan

Ylipainoinen ei ole aina huonokuntoinen

Ei ole koiraa karvoihin katsominen – eikä nuorta vartalon malliin. Erittäin aktiivisesti vapaa-ajallaan liikkuvat ylipainoiset nuoret voivat olla muihin samanikäisiin verrattuna varsin hyvässä fyysisessä kunnossa.

Jyväskylän yliopiston liikuntakasvatuksen laitoksen tutkimuksessa selvitettiin kansallisesti kattavilla otoksilla 15–16-vuotiaiden kestävyyskunnossa, painoindeksissä ja vapaa-ajan liikunta-aktiivisuudessa tapahtuneita muutoksia vuosien 2003 ja 2010 välillä.

Yleensä ottaen nuorten kestävyyskunnossa ei ollut tapahtunut merkittäviä muutoksia seitsemän vuoden aikana. Heidän painoindeksinsä nousi jonkin verran, tyttöjen pysyi ennallaan.

Liikunta-aktiivisuus parani erityisesti normaalipainoisten tyttöjen ryhmässä. Vuonna 2003 normaalipainoisten ja ylipainoisten nuorten liikuntatapojen välillä ei havaittu suurta eroa; vuonna 2010 ylipainoiset liikkuivat vapaa-ajallaan vähemmän kuin normaalipainoiset.

Aktiivisimmin liikuntaa harrastaneet ylipainoiset nuoret saivat kestävyystestissä parempia tuloksia kuin vähemmän liikkuvat ylipainoiset ikätoverinsa, ja heidän kuntotasonsa oli sama kuin kohtuullisen aktiivisesti liikkuvilla normaalipainoisilla nuorilla.

Liikunta-aktiivisuus osoittautui siis kestävyyskuntoon vaikuttavaksi tekijäksi kehon painoindeksistä riippumatta.

Toisaalta tulokset osoittivat senkin, että ylipainoisten nuorten pitää liikkua paljon ja reippaasti, jotta he saavuttaisivat kestävyyskunnossa ikäluokkansa keskiarvotason.

Tutkijoiden mukaan on hyvä pitää mielessä, että vähempikin liikunta tuottaa paljon terveyshyötyjä ja voi tukea nuorta painonhallinnassa.

Sanna Palomäki ym.: Cardiorespiratory performance and physical activity in normal weight and overweight Finnish adolescents from 2003 to 2010. Journal of Sport Sciences, lokakuu 2014.

Liikuntavammainen tarvitsee paljon aikaa

Joidenkin tutkimusten mukaan liikuntavammaiset lapset eivät halua keskustella rajoituksista tai diagnooseista, eikä vamma määrittele heidän persoonallisuuttaan. Eija Häyrysen aineistossa tämä päti osaan liikuntavammaisista oppilaista, mutta ei kaikkiin.

Yleistykset ovat vaarallisia; olennaista on kohdata jokainen oppilas yksilönä. Häyrysen mukaan tämä tarkoittaa oppilaan kuuntelemista, vammaan liittyvien asioiden käsittelyn hienovaraisuuden kunnioittamista ja oppilaan näkemistä aktiivisena toimijana. Avun tarve on ja pysyy; siksi on tärkeää, että oppilas oppii määrittelemään avustamisen toimintatavat itse.

Häyrynen tutki väitöstyössään oppilaan liikuntavamman asettamia haasteita fyysiselle, sosiaaliselle ja pedagogiselle oppimisympäristölle. Tutkimus syntyi osana oululaisen Tervaväylän koulun liikuntavammaisille oppilaille suunnattua tukijaksotoimintaa. Siihen osallistuivat 120 esi- ja peruskouluikäistä oppilasta sekä heidän huoltajansa, lähikoulun opettajat ja moniammatillisen työryhmän jäsenet.

Yleisin liikuntavamman syy oli CP-oireyhtymä. Oppilaista vähän yli neljäsosa opiskeli yleisten oppimäärien tavoitteiden mukaan kaikissa oppiaineissa.

Tärkeimmiksi käytännön kysymyksiksi nousivat kuulluksi ja nähdyksi tuleminen. Kun puhe oli hidasta ja epäselvää tai puhekykyä ei ollut lainkaan, käytettiin puhetta tukevaa tai korvaavaa kommunikaatiota, ja oppilaalle annettiin riittävästi aikaa.

Koulutehtävissä avuntarve oli suuri ja aikaa kului paljon. Siksi oppilaat eivät voineet aina osallistua ryhmätöihin. Liikuntavamma rajoitti ulkoilua välitunneilla erityisesti talvella pukemisen ja riisumisen vaikeuden vuoksi.

Koulukuljetus oli yleensä järjestetty hyvin: parhaimmillaan kuljetus oli mukava kokemus turvallisen ja huumorintajuisen kuljettajan seurassa. Yhdessä tapauksessa liikkumisen apuväline ei mahtunut koulukuljetukseen, mikä teki itsenäinen liikkuminen koulussa mahdottomaksi.

Eija Häyrynen: Kun oppilaan liikuntavamma haastaa – Monitoimijaisen verkoston käsityksiä oppimisympäristöön liittyvistä vaatimuksista ja hyvistä käytännöistä. Lapin yliopisto 2014.

Uni ja liikunta vievät stressin

Lasten liikunta vähenee murrosiän myötä Suomessa enemmän kuin muissa Euroopan maissa. Samalla suomalaislasten uniongelmat ovat lisääntyneet. Silja Martikaisen väitös kertoo, että asioiden välillä on yhteys.

Martikainen tutki erityisesti 8-vuotiaiden lasten unen laatua ja sen suhdetta verenpaineeseen ja stressiin. Tutkimus valaisee myös fyysisen aktiivisuuden yhteyttä lasten psykiatrisiin oireisiin ja stressihormoni kortisoliin.

Stressijärjestelmien tasapainoinen toiminta ja niiden riittävä reagointi ovat ihmiselle elintärkeitä. Jatkuva stressijärjestelmien kuormittuminen voi kuitenkin johtaa terveydelle haitalliseen krooniseen stressiin.

Unipulmat lisääntyvät, kun liikunta vähenee.

Fyysisesti aktiiviset lapset kärsivät 8-vuotiaina vähemmän psykiatrisista oireista kuin passiiviset ikätoverinsa. Lisäksi heidän kortisolivasteensa stressiin olivat matalammat kuin passiivisilla lapsilla.

Martikaisen löydökset ovat korrelatiivisia, eli ne kertovat samanaikaisista esiintymistä, eivät syistä ja seurauksista. Jatkossa tarvitaan kokeellisia pitkittäistutkimuksia syy-seuraussuhteiden selvittämiseksi.

Tutkijan mukaan tulokset alleviivaavat tällaisinaankin liikunnan tärkeyttä lapsuudesta varhaiseen murrosikään. Riittävä uni ja liikunta tukevat stressijärjestelmien tasapainoista toimintaa ja vaikuttavat yhdessä lapsen ja nuoren hyvinvointiin.

Tutkimuksessa mukana olleet ovat osa seurantatutkimusta, johon osallistui alun perin yli tuhat Helsingissä vuonna 1998 syntynyttä lasta. Unta ja fyysistä aktiivisuutta koskevaa tietoa saatiin kiihtyvyysantureista ja vanhempien täyttämästä kyselylomakkeesta.

Silja Martikainen: Sleep, physical activity, and health in children – a developmental perspective. Helsingin yliopisto 2014.