Kuukauden kirjat: Marjatta Kurenniemen aurinkoinen satumaailma

Onneli ja Anneli -lastenkirjasarja (WSOY, kuv. Maija Karma) käynnistyi vuonna 1966, mutta sen juuret ovat hyvinkin Topeliuksessa saakka. Marjatta Kurenniemi (1918–2004) luki lapsena Topeliuksen satua Punainen tupa, jossa ystävykset löytävät rahaa ja ryhtyvät unelmoimaan omasta talosta.

Tyttöset antavat kuitenkin rahat köyhille ja hautaavat talohaaveensa. Sadun loppu jäi kalvamaan Kurenniemeä ja niinpä hän päätti antaa tytöille uuden mahdollisuuden.

Onneli ja Anneli ostavat löytörahoillaan Ruusukujalta talon, jossa kaikki oli ”sanoin kuvaamattoman sievää ja kodikasta”. Tyttöjen apuna onnellisessa elämänmuutoksessa on salaperäinen rouva Ruusupuu, jolle muiden auttaminen on ”pieni harrastus”. Mutta ei tyttöjenkään yltäkylläinen onni merkitse muiden unohtamista, vaan he auttavat vaikeuksissa olevia.

Kurenniemi kehittelee sarjassa vastuun ja vapauden teemaa. Elämästä nauttiminen ja topeliaaninen ihmisten auttaminen mahtuvat samaan tarinaan!

Modernia tässä lapsuudenkuvauksessa on se, että vanhemmista välittyy kaunistelematon kuva. Annelin isä ja äiti asuvat erillään, ja Onnelin perheessä on niin paljon lapsia, että vanhemmat tuskin huomaavat yhden tyttärensä puuttumista.

Kurenniemi oli ensimmäisten joukossa kirjoittamassa kiireisistä vanhemmista, joilla ei riitä aikaa lapsilleen.

Sydämellisessä, rakkaudentäyteisessä maailmassa vanhempia ei kuitenkaan syyllistetä, vaan sarjan mittaan saavutetaan kaunis sopu. Satu ja realismi yhtyvät persoonallisella tavalla.

Kulttuurit ja aikakaudet yhdistyvät myös sarjan uusissa painoksissa: Karman lämpimät kuvat ja Saara Cantellin ohjaamien elokuvien kuvaliitteet on pakattu yksiin kansiin. Lapset voivat nauttia kuvan ja sanan erilaisista tulkinnoista, valita sen, mihin haluavat syventyä.

Maaseudun ihanuus

Kesälintu (WSOY) on Kurenniemen ainoa varsinainen tyttökirja. Tohtori Rainnan helsinkiläisperhe pakenee kesäksi asuntopulan kynsistä maaseudulta vuokraamaansa Kesälintu-huvilaan, joka on ”jonkinlainen merkillisen muodoton talorumilus täynnä ulokkeita, torneja, kaari-ikkunoita ja kaikenlaisia mielikuvituksellisia mutkia ja lisäkkeitä”.

Perheen isotyttö Kirsti suhtautuu aluksi erityisen nihkeästi maaseudun antimiin nyrpistellen sinutteleville (!?) maalaispojille.

Niin tietysti käy, että kesän jälkeen perhe asettuu pysyvästi rakkaaksi käyneeseen Kesälintuunsa. Hiukan sovinnaisesti äiti luopuu kirjastovirastaan perheen hyväksi ja ryhtyy puuhakkaaksi kotiäidiksi.

Kirstin pikkusisko ”elää salaperäistä elämäänsä puutarhan sopukoissa ja rannalla”, ja ajan oloon koko perhe hurmaantuu luonnon läheisyydestä. Kurenniemi pehmentääkin kirjaa miltei maagisella luontosuhteellaan.

Nuorisokuvauksesta kun on kyse, myös viihdekulttuuri näyttäytyy: lapset keräilevät filmitähti Romy Schneiderin kuvia, lukevat Pecos Bill -sarjakuvia ja Radiokuuntelija-lehden horoskooppeja. Täyteläisestä ja tunnelmallisesta kirjasta toivoisi uusintapainosta, sillä pikkuprinsessat ja runotytöt kaipaisivat rinnalleen suomalaista juurevuutta.

Lasten oma maailma

Kurenniemi ei jättänyt lasten vapauden ja leikin pohtimista vain Onneli ja Anneli -sarjaan, vaan kehitteli yllätyksiä myös saduissa ja runoissa. Parhaimmisto julkaistaan yksissä kansissa toukokuussa ilmestyvässä Toivoisin että asuisin kuussa -antologiassa (WSOY, toim. Ismo Loivamaa, kuv. Sanna Mander).

Edellinen valikoima, Pilvipaimen, ilmestyi vuonna 1976.

Kurenniemen satumaailmassa ilahduttaa usein absurdi huumori, jossa kaikki on mahdollista.

Tiukan paikan tullen pikkupoika perustaa kodin vaikka lehmän vatsaan – ja muistaa laittaa kukat ikkunalaudalle! Myöhäisemmissä saduissa on mausteena jännittävää legendamaisuutta.

Finlandia– ja Rudolf Koivu -palkitun Manderin huumori ja iloisuus sopivat Kurenniemen aarteistoon.

Taipuu moneksi…

Marjatta Kurenniemellä tuskin olisi mitään tuotteistamista vastaan, niin hauska on Maria Malmströmin Onnelin ja Annelin nukkekotikirja (WSOY).

Kirjassa on runsaasti nukkekotitarpeiden askarteluohjeita.

Tekijä hoksaa, mihin pikku tilpehööriä voi käyttää: napista syntyy tarjoiluvati ja korkista kattila.

Marjatta Kurenniemen juhlinta jatkuu koko vuoden: lisätietoja juhlavuodesta ja tapahtumista juhlavuoden verkkosivuilla.

Hauska sarja-aloitus

Lastendekkareita ja sarjoja piisaa, mutta silloin tällöin jokin vielä erottuu edukseen. Sellainen kirja on Tapani Baggen kirjoittama ja Carlos da Cruzin kuvittama Aavehevosen tapaus (Karisto), joka aloittaa neljästä pojasta ja kahdesta tytöstä kertovan historiallisen Apassit-sarjan.

Vuoden 1910 Helsinkiin ajoittuvassa kirjassa lapset selvittävät kaupungin keskustassa riehuvan aavehevosen salaisuutta. Silmittömästi käyttäytyvä hevonen syöksyilee tavarataloihin ja ahmii kalleuksia. Kaikelle löytyy inhimillinen selitys, ja jännitystäkin riittää.

Bagge saa vuosisadan takaisen Helsingin elämään: sekä ajankuva että paikallisväri syntyvät luontevasti ilman jälkiviisasta osoittelua. Kaupungissa on jo Senaatintorin nurkilla Stockmannin kaltaisia houkutuksia sekä eläviä kuvia ja teattereita. Kielessä vilahtelee vaivihkaa afäärejä ja muita vanhan kielen herkkuja.

Seikkailu ei jää historialliseksi pukudraamaksi, vaan lapset ovat yksilöitä ja persoonallisuuksia. Sosiaaliluokatkin vaikuttavat heidän elämäänsä, mutta ystävyys ja ilo ovat kirjassa päällimmäisinä.

da Cruzin kuvitus levittäytyy näyttävästi kirjan aukeamille ja houkuttelee lukemaan.

Pirteä norjalaisdekkari

Norjasta suomennetaan nykyisin harmillisen vähän lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Jörn Lier Horstin Etsiväkaksikko-sarjan aloitusosa Operaatio Myrskypilvi (Otava, kuv. Hans Jörgen Sandnes, suom. Sanna Manninen) piristää tarjontaa. Pohjoismaisten lastendekkarien perinteen mukaan Tildan ja Oliverin Virtakylä on idylli, jossa ”kadut on kivetty mukulakivillä, ja vanhoissa taloissa on ikkunalaudat, rehevät kukkalaatikot ja valkoiset lauta-aidat”.

Merenrantakaupungista tosin löytyy myös vastenmielinen Syrjäkatu korkeine kerrostaloineen, ja siellä ei aurinko juuri näy. Tuoreessa lastenkirjallisuudessa kontrastia haetaankin mieluusti slummimaisista kortteleista.

Totunnaiselta tuntuu sekin, että omituisten tuotteiden varas on lihava mies. Lastendekkareiden konnat tuppaavat olemaan ongelmavartaloisia.

Kliseistä huolimatta kirja on miellyttävää luettavaa, siinä on sopivasti jännitystä, kotoisuutta ja kaveruutta.