Maalin wanaagsan ja moikka!
Puistotädistä se alkoi. Tiesin heti, mistä kirjoittaisin ensimmäisen kolumnin Lapsen maailma -lehteen. Lehden nimi antoi parhaan kirjoitusohjeen. Kaikissa vuosina 2006–2013 tähän lehteen kirjoittamissani kolumneissa olen koettanut tarkastella nimenomaan lapsen maailmaa. Lapsen tasolta, lapsen korkeudelta, lapsen ajatuksista käsin. Miten lapsi kokee tämän maailman? Ja millä tavalla lapsen maailma poikkeaa aikuisen maailmasta? Pään niksauttaminen lapsiasentoon oli lopulta helppoa, mutta se piti tehdä joka kerta tietoisesti.
Ja kukapa osaisi paremmin eläytyä lasten maailmaan kuin puistotäti? Aloitin pestini kertomalla työn sankarista, joka jokaisena aamupäivänä puiston nurkassa ihmettelee lasten kanssa oravia, lentokoneita tai ritiseväpintaisia lätäköitä. Uunituoreena maailma on ällistyttävä paikka. Sen muistaa, kun kuuntelee lasta molemmilla korvillaan.
Sittemmin kirjoitin kolumneissani mm. omasta huoneesta, vaihto-oppilasvuodesta, junan perhehytissä matkustamisesta, kellotetusta harrastuskierteestä, siskottomista naisista ja onnellisten perheiden lapsista, joiden vanhemmat yllättäen eroavat.
Välillä halusin kirjoittaa yleisemmällä tasolla. Nurisin lapsiin kohdistuvista säästöistä (mm. hammashuollon ja lakkautettavien koulujen osalta). Television lasten- ja nuortenohjelmista sekä nettimaailman vaaroista oli myös pakko lausua muutama sana.
Hiukan maailma on kahdeksassa vuodessa muuttunut. Lapset eivät enää toivo lahjaksi dvd- ja cd-levyjä vaan Spotify Premium -lahjakortin ja Netflixin. Lukeminen on nuorten mielestä ”hidasta tv:tä”. Ala-asteikäisillä on älypuhelimet. Koulussa ruokaillaan sormi hipaisunäytöllä. Ilmaiset Kik-viestit singahtelevat yömyöhällä. Facebook on jo passé (ennen kuin edes ehdin sinne), tapetilla ovat nyt Instagram, Twitter, vlogit, Vinet ja Snapchat.
Reliikkimäisesti yllätyin, kun esikoinen ekaa kertaa vilautti tutun tytön glamoröösiä face-seinää. Omakuvissa näkyi kamera/puhelin. ”Se on itse ottanut kaikki nuo poseerauskuvansa?” hämmästelin. Poika rykäisi. ”Seee …on kyl aika yleistä.” Sittemmin luin lehtijuttuja selfie-julkkis (”instafame”) Benjamin Peltosesta, ja tajusin, että kaikkea en voi enää tajuta.
Kahdeksan vuoden aikana opin uutta myös lastensuojelusta. Ennen luulin, että kaikilla huostaanotetuilla lapsilla on ns. huono koti tai piittaamattomat vanhemmat. Nykyään tiedän, että lapsia otetaan huostaan myös vanhemman omasta pyynnöstä – esimerkiksi silloin, kun kaveripiiri meininkeineen muuttuu lapselle liian vaaralliseksi tai haitalliseksi. Huostaanotto voi kertoa vanhemman rakkaudesta ja välittämisestä.
Enää ei puistotäti ole maailmani keskiössä. Tänä keväänä vanhin lapsi hakee lukioon, keskimmäinen yläasteelle ja kuopus esikouluun.
Koko ajan opin lapsiltani uutta. Pojat ovat selittäneet, mitä on feispalmaaminen. Sitä, kun joku (tai itse) puhuu niin noloja, että on pakko hidastetusti sijoittaa kämmen (palm) naaman (face) eteen. Myötähäpeän merkiksi. Mä niin feispalmasin!
Viimeksi olen oppinut 5-vuotiaalta tyttäreltäni neljä asiaa: Että Tekna-keijulla on teknologiavoimat. Että sukkalukko pitää olla (lahje sukan sisään, jottei tuuli ja pakkanen pure nilkkaa). Että olen ihana ja ansaitsen kuusi pusua ja kuusi halausta joka kerta, kun poistun kotimme ovesta. Ja että maalin wanaagsan on hyvää päivää somaliaksi.
Oppiminen jatkuu. Joten maalin wanaagsan ja moikka vaan!
