Lastensuojelun työntekijät ovat saaneet tappouhkauksia työssään

Miltä tuntuisi saada lähes päivittäin tappouhkaus? Uhkaaja voisi soittaa terveisensä kesken työpalaverisi tai muistaa tekstiviestillä ruokatuntisi aikana. Hän saattaisi kuvailla, miten haluaa henkesi riistää. Entä jos hän vielä kertoisi aiemmista tuomioistaan todistaakseen, että pystyy toteuttamaan uhkauksensa?

Tällaisen pommituksen kohteena Liisa joutui olemaan lähes kahden vuoden ajan. Hän työskentelee lastensuojelussa johtavana sosiaalityöntekijänä.

– Ei ollut kyse vain uhkailusta, vaan myös kunnianloukkauksista ja vainoamisesta. Uhkaaja yritti esimerkiksi selvittää, onko minulla lapsia.

Sosiaalialan työntekijöiden työssään kohtaama uhkailu on yleistä. Ammattiliitto Talentian ja Työterveyslaitoksen vuonna 2016 tekemän Työväkivalta ja sen uhka -kyselytutkimuksen mukaan noin joka viides sosiaalialan ammattilainen oli kohdannut työssään sanallista uhkailua vuonna 2015. Noin kymmenen prosenttia oli saanut uhkauksia, jotka kohdistuivat läheisiin tai perheeseen.

– Luvut ovat aika suuria. Tällaista ei pitäisi työssä joutua kohtaamaan lainkaan, sanoo erityisasiantuntija Alpo Heikkinen sosiaalialan korkeakoulutettuja edustavasta Talentiasta.

Kyselyyn vastasi 1 750 sosiaalialalla työskentelevää henkilöä. Eniten väkivaltaa ja uhkailuja saivat osakseen lastenkotien, perhetukiyksiköiden, koulukotien ja kehitysvammahuollon työntekijät.

Uhkaaja hermostui lapsensa huostaanottoon liittyvästä päätöksestä, jonka Liisa johtavana sosiaalityöntekijänä oli allekirjoittanut.

Usein lastensuojelun työntekijöiden kokeman uhkailun taustalla on juuri jokin huostaanottoon liittyvä päätös: joko itse huostaanotto, päätös sen jatkamisesta tai yhteydenpidon rajoituspäätös.

– Olen saanut työpaikalla eniten uhkauksia – varmasti siksi, että allekirjoitan esimiehenä päätökset, Liisa arvelee.

Hän on työskennellyt yli 15 vuotta lastensuojelun esimiehenä. Tuona aikana tappouhkausten määrä on hänen mukaansa lisääntynyt, ja niistä on tullut entistä vakavampia, suorempia ja rajumpia. Myös mustamaalaus ja maalittaminen sosiaalisessa mediassa on yleistynyt.

– Olemme miettineet töissä paljon, mistä tämä johtuu. Yksi syy lienee, että asiakkaissa on entistä enemmän moniongelmaisia – on päihde- ja mielenterveysongelmia. Sekin voi vaikuttaa, että nykyisin on enemmän kanavia, joiden kautta voi ottaa yhteyttä, Liisa pohtii.

Talentia ei ole selvittänyt, miten uhkailu on muuttunut pitkällä aikavälillä.

– Sitä kuitenkin on. Ääritapauksissa sosiaalityöntekijää on jouduttu vaihtamaan tai asiakastapaamisiin on otettu tueksi poliisi, Alpo Heikkinen sanoo.

Liisakin tähdentää, että aggressiivisesti käyttäytyvät vanhemmat ovat koko asiakaskunnan joukossa harvalukuisia poikkeuksia.

– Valtaosa asiakasperheiden vanhemmista on yhteistyökykyisiä ja vastuullisia. He näkevät, mikä on lapsen etu.

Päivittäinen uhkailu oli henkisesti äärimmäisen raskasta, mutta keskustelut työterveyspsykologin kanssa auttoivat Liisaa jaksamaan. Tilanteen ollessa pahimmillaan hän oli muutaman viikon sairauslomalla traumaperäisen stressihäiriön vuoksi.

– Töissä tehtiin uhkailun vuoksi erityisiä turvallisuusjärjestelyitä, sillä tilanne oli vaarallinen.

Uhkailija yritti kaikin keinoin selvittää Liisan kotiosoitteen ja sen, onko tällä lapsia.

Hän raportoi Liisalle selvitystyönsä etenemisestä. Se ei kuitenkaan tuottanut tuloksia, mihin vaikutti turvakielto.

Turvakiellolla voi suojata itsensä ja perheenjäsentensä osoite- ja kotikuntatiedot, jos on perusteita epäillä, että joko oma tai perheenjäsenen turvallisuus on uhattuna. Turvakielto estää myös monilta viranomaisilta oikeuden yhteystietojen saamiseen.

– Ilman turvakieltoa en suostuisi tekemään päivääkään tätä työtä, Liisa sanoo.

Turvakielto on saattanut pelastaa Liisan ja hänen perheenjäsentensä hengen, mutta se on myös hankaloittanut elämää. Ilman kotiosoitetietoja perhe ei ole saanut esimerkiksi kirjastokortteja eikä kutsuja hammaslääkäriin tai lakisääteisiin seulontoihin.

Perhe teki myös suunnitelmia mahdollisten vaaratilanteiden varalle.

– Sovimme, mitä lapset tekevät, jos törmäämme vapaa-ajalla uhkailijaani, Liisa kertoo.

Alpo Heikkisen mukaan sosiaalityöntekijät ovat hakeneet turvakieltoa jonkin verran, mutta mikään yleinen käytäntö se ei alalla ole.

Liisa suosittelee kaikille kollegoilleen turvakieltoa.

– Sitä voisi muokata. Kotiosoitteeksi pitäisi voida ilmoittaa postilokero-osoite, josta postit ohjautuisivat oikeaan kotiin. Näin normaali elämä kirjastokortteineen olisi meidänkin perheellemme mahdollista.

Pari vuotta kestänyt uhkailu loppui käräjäoikeuden langettamaan ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

– Uhkailu oli muidenkin viranomaisten näkemyksen mukaan niin vakavaa ja vaarallista, että tein itse rikosilmoituksen, Liisa kertoo.

Työnantaja ei tukenut Liisaa oikeusprosessissa. Hän sai Talentian kautta asianajajan, eikä olisi omien sanojensa mukaan jaksanutkaan viedä asiaa oikeuteen ilman juristin apua.

– Oli ristiriitaista, että kun tein työni hyvin ja lapsen edun mukaisesti, sain kontolleni tappouhkauksia ja vainoamista, mutta työnantaja ei auttanut viemään asiaa oikeuteen, Liisa puuskahtaa.

Liisan työnantaja on viime aikoina alkanut suhtautua toisin samankaltaisiin tilanteisiin. Siihen on vaikuttanut uhkausten yleistyminen ja muuttuminen entistä vakavammiksi.

– Meillä jokaisesta tappouhkauksesta täytetään lomake, joka lähtee työsuojeluun. Jokaisen uhkauksen jälkeen käydään keskustelu esimiehen kanssa. Nyt on alettu myös miettiä, miten työnantaja voi tukea oikeusprosessissa, Liisa kertoo.

Alpo Heikkinen tähdentää, että työsuojelun pitää olla kunnossa ja että työntekijää pitää Liisan kaltaisissa tapauksissa ehdottomasti tukea:

– Jo laki edellyttää työsuojelutoimintasuunnitelman ja riskienhallintasuunnitelmien tekemistä työpaikoilla. Niihin pitää kirjata, miten tällaisissa tapauksissa menetellään. Samoin työterveyshuollon ja uhkailutapausten jälkihuollon pitää olla kunnossa.

Vuoden 2016 kyselytutkimuksessa noin neljännes vastaajista oli sitä mieltä, ettei heidän työpaikallaan ole riittävästi menettelytapoja ja tietoa siitä, miten uhkaavissa tilanteissa pitäisi toimia.

Helsingin lastensuojelussakin uhkaukset ovat tuttuja. Viime vuonna sijoituksen sosiaalityössä kirjattiin 15 asiakkaiden aiheuttamaa tilannetta, jossa oli vähintään sanallista uhkailua.

– Tuo luku on jäävuoren huippu, ne kaikkein vakavimmat tapaukset. Me esimiehet tiedämme, että kaikkia tilanteita ei ole kirjattu, vaikka pitäisi, Helsingin lastensuojelun sosiaalityön päällikkö Ritva Mantila sanoo.

Mantilan luotsaamassa yksikössä on ollut turvaohjeet asiakastapaamisten ja uhkaavien tilanteiden varalle jo vuosia. Ohjeita on myös päivitetty.

Etukäteen hankaliksi tiedettyihin asiakastapaamisiin varaudutaan ennalta.

– On mietitty ratkaisuja esimiesten ja juridisen tukemme kanssa. Tapaamisen ajaksi saatetaan kutsua vartija tai poliisi. Varmistamme myös, että tila on turvallinen: siellä ei saa olla irtoesineitä ja tilaan asettaudutaan niin, että pako-ovesta pääsee poistumaan, Mantila selittää.

Helsinki on myös laatimassa lastensuojeluun toimintamallia, jolla voi puuttua henkiseen väkivaltaan. Mallissa on tarkoitus määritellä henkinen väkivalta, kirjata käytännön työjärjestelyt sekä ohjeet tilanteiden jälkihoitoon.

Nykyisin Helsinki ohjeistaa työntekijöitään tekemään jokaisesta laittomasta uhkauksesta ilmoituksen poliisille.

– Ymmärrän, että kynnys on korkea. Se vaatii työntekijältä rohkeutta. Esimiehiltä saa kyllä apua, ja kaupunki antaa myös juridista tukea, Mantila kertoo.

Tappouhkaukset eivät kuulu työelämään. Mutta miten saada ne loppumaan?

Alpo Heikkinen tähdentää varautumisen ja työsuojelun merkitystä. Myös riittävä henkilöstömäärä voisi ehkäistä väkivaltatilanteita. Avuksi hän ottaisi myös työntekijöiden ja esimiesten kouluttamisen uhkaavien tilanteiden varalle.

– Kun henkilöstö tietää, miten käyttäytyä ja kommunikoida uhkaavassa tilanteessa, työntekijöiden kokema stressi ja henkilökunnan vaihtuvuus vähenee ihan tutkitusti.

Liisa ehdottaa nollatoleranssia: jokaisesta tappouhkauksesta pitäisi tehdä rikosilmoitus.

– Se olisi viesti uhkailijoille. Nollatoleranssi edellyttäisi työnantajan vahvaa tukea, sillä yksittäiselle ihmiselle oikeusprosessi on liian raskas.

Liisa selvittäisi myös lastensuojelun päätösten allekirjoittamista nimimerkillä. Näin viha ei voisi kohdistua kehenkään yksittäiseen ihmiseen.

– Ymmärrän, että se vaatisi lainsäädännön muuttamista, mutta jotain pitäisi kuitenkin tehdä.

Tappouhkaukset ja vainoaminen eivät ole yksin sosiaalialan ongelma. Osansa saavat myös esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaiset ja tuomarit.

– Pelkään, että se pahin vielä tapahtuu. Yhteiskunnan pitäisi miettiä ratkaisuja siihen, miten merkittävää ja arvokasta työtä tekevät saisivat tehdä työnsä turvassa ja rauhallisin mielin. Ei voi olla niin, että toimeen ryhdytään vasta, kun joku menettää henkensä, Liisa sanoo.

Mutta miksi Liisa sitten tekee työtä, jossa kokee pelkoa ja uhkaa?

– Teen työtä lasten vuoksi. Tiedän, miten suuri positiivinen vaikutus työllämme on heidän elämäänsä. Joka ikinen aamu haluan lähteä töihin.

Liisan nimi on muutettu. Helsingin kaupunki ei liity Liisan tapaukseen.

Rikosoikeuden professori:

Uhkaava asiakas voi syyllistyä moneen eri rikokseen

Soittokierros viranomaisille paljastaa, että työhön liittyvä uhkailu ja vainoaminen on juridisesti kinkkistä. Esimerkiksi työsuojeluun paneutunut aluehallintoviraston juristi kieltäytyy haastattelusta.

Liisan tapauksessa uhkailija sai tuomion muiden rikosten ohella juuri vainoamisesta.

– Vainoamisesta säädettiin rikoslaissa melko hiljattain. Se on osoittautunut tärkeäksi. Vainoamisessa on kyse kokonaisuudesta, useista eri teoista ja toistuvuudesta. Siinä tekijä uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten oikeudettomasti vainoaa. Toiminta on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa ja ahdistusta, rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio Helsingin yliopistosta selittää.

Vainoaminen on virallisen syytteen alainen rikos, mikä tarkoittaa sitä, että kuka tahansa voi tehdä siitä tutkintapyynnön poliisille. Pyynnön voi tehdä siis esimerkiksi vainon kohteeksi joutuneen työntekijän työnantaja.

Työnantajalla ei kuitenkaan ole velvollisuutta viedä asiaa poliisille.

Kunnianloukkaus ja laiton uhkaus, kuten tappouhkaus, ovat tavallisesti asianomistajarikoksia. Ainoastaan uhkauksen tai kunnianloukkauksen kohteeksi joutunut voi vaatia tekijälle rangaistusta. Poliisi ei tutki tällaisia rikoksia, ellei asianomistaja vaadi tekijälle rangaistusta.

– Tosin laiton uhkauskin on virallisen syytteen alainen, jos kyseessä on erittäin tärkeä yleinen etu. Oikeuskäytäntöä eli annettuja tuomioita ei taida vielä olla siitä, voisiko vaikkapa sosiaalityöntekijän uhkailu hänen työnsä vuoksi täyttää erittäin tärkeän yleisen edun kriteerit, Nuotio pohtii.

Maksimirangaistus virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta on neljä vuotta vankeutta.

Hän lisää itse olevansa sitä mieltä, että laittoman uhkauksen tulkintaa voisi avartaa niin, että se olisi virallisen syytteen alainen rikos, jos uhkaus kohdistuu henkilöön tämän työn vuoksi.

– Ei ole oikeudenmukaista jättää tällaista työntekijän harkintaan, vaan työnantajan pitäisi voida viedä sitä eteenpäin, Nuotio sanoo.

Jo nykyisin haitanteko virkamiehelle ja virkamiehen väkivaltainen vastustaminen ovat virallisen syytteen alaisia.

Haitanteossa virkamiehelle tekijä koettaa estää virkatoimen suorittamista tai vaikeuttaa sitä. Virkamiehen väkivaltainen vastustaminen taas pitää sisällään myös väkivallalla uhkailun ja koston virkatoimen vuoksi. Maksimirangaistus virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta on neljä vuotta vankeutta.

Sosiaalityöntekijät ovat virkamiehiä ja esimerkiksi lapsen huostaanotto ja sijoittaminen ovat virkatoimia.

Nuotio tähdentää, että työnantajalla on jo työturvallisuuslainsäädännön perusteella vastuu työntekijöiden hyvinvoinnista ja työn turvallisuudesta.

– Työnantajalla on velvollisuus huolehtia, ettei työstä aiheudu vahinkoa työntekijälle, hän sanoo.

Tutkija:

Tarvitaan selvitys, koulutusta ja lakimuutos

– Kukaan ei tällä hetkellä tiedä, miten yleistä työn vuoksi vainotuksi joutuminen on. Mitään valtakunnallista selvitystä ei aiheesta ole, sanoo Perhekuntoutuskeskus Lausteen palvelupäällikkö, YTL Marjo Oinonen.

Vainoamiseen syyllistyvä voi vaikkapa toistuvasti uhata, seurata, tarkkailla tai ottaa yhteyttä uhriinsa. Yleensä vainoajalla on jokin tavoite, jonka hän koettaa saavuttaa luomalla uhkaa ja pelkoa. Lastensuojelutapauksissa tavoite liittyy usein sijoituspäätökseen.

Oinonen teki muutama vuosi sitten lisensiaattityönsä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden vainoamisesta. Tutkimuksen aineistona oli kuuden vainoamisen kohteeksi joutuneen sosiaalityöntekijän kirjoittamat kertomukset.

Oinosella on aiheesta myös omakohtaisia kokemuksia:

– Vainoajani hermostui lapsensa sijoittamisesta. Hän alkoi soitella useita kertoja päivässä ja tulla ilmoittamatta työpaikalleni jopa päivittäin. Hän myös seuraili minua kaupungilla ja kotiovelle asti. Nettiin hän laittoi nimissäni treffi-ilmoituksia ja tilasi nimelläni maansiirtotöitä.

Samankaltaisia tapauksia nousi esiin tutkimukseen osallistuneiden sosiaalityöntekijöiden kirjoituksissa.

Kaikista Oinosen tutkimuksessa mukana olleista tapauksista tehtiin poliisille tutkintapyyntö. Osa sosiaalityöntekijöiden työnantajista tuki uhria mallikelpoisesti, mutta osa väisti vastuunsa kokonaan ja kieltäytyi edes puhumasta aiheesta.

Vainotuilla oli erilaisia selviytymiskeinoja. Kaikki kuitenkin hakivat itse aktiivisesti apua esimerkiksi työterveyshuollosta ja ammattiliitosta. Joku vaihtoi työpaikkaa ja toinen alaa.

– Yksi muutti ajatteluaan. Hän koetti katsoa asiaa positiivisesti ja miettiä, miksi vainoaja teki niin kuin teki. Hän muutti myös omaa käyttäytymistään. Toinen taas koki olevansa tilanteen vanki, sillä vuosia jatkunut vainoaminen vain jatkui. Poliisi ja työnantaja eivät tehneet riittävästi, Oinonen kuvailee.

Olennaista vainoamisesta selviämisessä oli oman lähipiirin ja etenkin työyhteisön sekä esimiehen tuki.

Oinosen mukaan vainoaminen on yhä monille sosiaalialan työnantajille ja esimiehille varsin tuntematon asia. Aina vainoon ei osata puuttua eikä sitä välttämättä edes tunnisteta. Tutkijan mukaan esimiehiä pitäisi kouluttaa nykyistä enemmän kohtaamaan vainoa ja antaa heille työkaluja puuttua vaikeisiin tilanteisiin.

– Aina pitäisi tehdä riskien kartoitus ja suunnitelma siitä, miten työntekijä tilanteesta selviää. Hänen ei tulisi joutua työskentelemään vainoajan kanssa. Myös turvatoimia työn ulkopuolella tulisi miettiä.

Oinonen toivoo, että työnantajat olisivat nykyistä vahvemmin työntekijöidensä tukena viemässä tapauksia oikeuteen.

Korjauksia pitäisi tehdä myös lainsäädäntöön.

– Työturvallisuuslain pitäisi suojata myös työntekijän lähipiiriä, sillä vaikutukset yltävät myös läheisiin. Vaino voi kohdistua myös työntekijän perheeseen.