”Lastenkulttuurilla on itseisarvo, ja sitä tarvitaan myös maailman kriisien ratkaisemiseksi”

”Huomasitko, miten keskittyneesti ne kuuntelivat?” En ollut huomannut. Olin tuijottanut pulpettiani koko sen ajan, kun opettaja luki ainettani ääneen. Pelkäsin että tarina – kauhukertomus, johon liittyi uhkaava kirje menneisyydestä, pari nokkelaa tyttöä ja zombi – on muiden mielestä nolo.  

Opettajan kysymyksestä ymmärsin ensimmäisen kerran, että joku muukin saattaa olla kiinnostunut siitä, mitä minä kirjoitan.   

Alkaako 1980-luku kuulostaa raikkaammalta kuin mitä se mielikuvissa on?

12.–18.5. vietetään lastenkulttuurin juhlaviikkoa. Valtakunnallisen tapahtuman ydinajatus on, että lapset ovat sekä kulttuurin kokijoita että tekijöitä. Näin asia on ajateltu myös lapsen oikeuksien sopimuksessa, jonka 31 artikla turvaa jokaiselle lapselle oikeuden kulttuuriin.  

Siis oikeuden. Jokaiselle.   

Mitäpä arvelet – jos lapsen oikeuksien sopimusta laadittaisiin nyt, sisällytettäisiinkö tämä oikeus mukaan vai jäisikö kulttuuri neuvottelijoiden luonnospöydälle?   

Itse en suoraan sanottuna ole varma, syntyisikö koko sopimusta, jos sitä koetettaisiin laatia nyt. Vuonna 1989 kuitenkin syntyi, eikä oikeus kulttuuriin ole mukana sattumalta.   

Kulttuurilla on paljon hyödyllisiä vaikutuksia, mutta on tärkeä huomata, että sopimusartiklan olennainen tarkoitus on taata lapsille mahdollisuus vapaaehtoiseen toimintaan ja mielihyvään – oli hyötyä tai ei. Samassa artiklassa turvataan myös oikeus leikkiin ja vapaa-aikaan.  

Kulttuuria, leikkiä ja vapaa-aikaa. Ihan itseisarvoisesti. Olenko se vain minä, vai alkaako 1980-luku kuulostaa jotenkin raikkaammalta kuin mitä se muistikuvissa tai mielikuvissa on?   

Taide antaa tilan kuvitella toisenlaisia tulevaisuuksia.

Kulttuuri on harrastamista, itseilmaisua, osallistumista, yhteenkuuluvuutta, terapiaa sekä oman kulttuurialueen ja ihmiskunnan jäsenyyttä, muun muassa.   

Esimerkiksi sadut tarjoavat lapselle mahdollisuuden toisen kokemuksiin eläytymiselle ja tukevat empatiakyvyn kehittymistä. Taide taas kehittää kriittistä ajattelua sekä luovuutta ja antaa tilan kuvitella toisenlaisia tulevaisuuksia. Ja mitä esimerkiksi ilmastokriisin, monimutkaisten konfliktien tai vaikka sote-uudistuksen oikeudenmukainen ratkaiseminen vaatii, ellei juuri luovuutta ja empatiaa?  

Uutisvirtaa seuratessa vaikuttaa kuitenkin siltä, että aikuisten mielikuvitus on pahasti ruosteessa: ”pakko”, ”välttämätön” ja ”ainoa vaihtoehto” toistuvat päättäjien puheissa tiuhaan. Myös nuorten äänestysprosentin perusteella näyttää siltä, että poliittisilta puolueilta on puuttunut luovuutta sanoittaa visioita, joiden puolesta nuoret innostuisivat äänestämään.  

Puolueilta on puuttunut luovuutta sanoittaa visioita, joiden puolesta nuoret innostuisivat äänestämään.

Lapsen oikeuksien viestinnän teema on tänä vuonna oikeus kuulua. Sillä halutaan muistuttaa niin oikeudesta kuulua joukkoon kuin oikeudesta näkyä, kuulua ja tulla kuulluksi yhteiskunnan jäsenenä. Kulttuuri ja taide tarjoavat lapsille lukemattomia mahdollisuuksia niin joukkoon kuulumiseen, itseilmaisuun kuin vuoropuheluun. Mutta se edellyttää, että me aikuiset olemme kiinnostuneita lastenkulttuurista.

Jokainen aikuinen voi tukea lapsen oikeutta tulla kuulluksi olemalla kiinnostunut siitä, mitä lapsi vaikkapa sana- tai kuvataiteen keinoin kertoo – kuten se opettaja, jonka sanat yli kolmenkymmenen vuoden takaa muistan edelleen.    

Päättäjiltä vaaditaan enemmän. Lastenkulttuuri tarvitsee resurssinsa. Silloinkin, kun kaikkialta nipistetään, on huolehdittava, etteivät leikkaukset ole sukupolvinäkökulmasta epäoikeudenmukaisia. Ennen kaikkea on muistettava, että kulttuuri on jokaisen lapsen oikeus.  

Kulttuuri tarjoaa meille paljon muutakin kuin sanat ”Olipa kerran…” Se antaa mahdollisuuden kuvitella ”Olisipa joskus…” Juuri nyt myönteisiä tulevaisuuskuvia tarvitaan kipeästi, kun sekä maailman, kotimaan että oman tulevaisuuden suunta huolettaa lapsia ja nuoria.  

Eivätkä ne tekisi pahaa aikuisillekaan.